Pitkä, kuuma kesä

Tämä kesä oli tähän mennessä pisin Italian kesäni ja samalla myös kuumin.Vietin reissussa vähän yli kaksi kuukautta. Kesäkuun toisen lämpöaallon jälkeen oli kolme viileämpää päivää, eli lämpötila jäi vähän kolmenkympin alle. Sitten alkoi kolmas lämpöaalto, joka toi mukanaan myös lämpimät yöt ja lähtiessämme Suomea kohti alkoi kai neljäs aalto. Lämpöön tottuu, kun oppii elämään sen rytmissä, vaikka täytyy myöntää, että tänä kesänä emme hirveästi suunnitelleet kaupunkivierailuja. Ohjelma oli aika uimapitoista.

Loman viimeisellä viikolla kävimme siskon kanssa kunnantalolla hakemassa kiinteistöverolaput. Työntekijä oli sitä mieltä, että meiltä oli aiemmat verot maksamatta. Vakuutimme, että ne on maksettu ja postin leimoilla varustetut kuitit ovat talolla. Hän näytti meille listaa, jolla oli kaikkien niiden nimet, joilta maksut puuttuivat sekä puuttuvat summat. Varmasti aivan Euroopan tietosuojalakien mukaisesti. Työntekijä ei voinut printata meille uusia verolappuja ennen kuin vanhat on selvitetty, joten hän pyysi meitä tulemaan uudestaan muutaman päivän kuluttua. Tuolloin olin jo itse lähtenyt, joten sisko kävi yksin leimojen kanssa. Hänelle oli hankittu paikalle myös englantia taitava työntekijä. Tämä selitti, että maksujen pitäisi tulla postista heille suoraan ilmoituksena, mutta niin ei ole tapahtunut. Jatkossa kannattaa käydä näyttämässä maksuleimat heti. Eli prosessi menee niin, että haemme kerran vuodessa maksulaput, menemme postiin maksamaan ne ja käymme kunnantalolla näyttämässä leimat. Kätevää!

Siinä hakiessamme verolappuja, toinen työntekijä, joka sattuu olemaan naapurimme serkku, eli jonka isoisovanhempien talossa asustelemme, kysyi, saisiko hän tarkastaa vesilaskujemme tilanteen. Hän ei varmastikaan kysynyt sitä aivan muuten vaan, ja syykin selvisi pian. Meillä oli hämmästykseksemme maksamatta kaikki laskut lukuunottamatta ensimmäistä. Siis laskut neljältä vuodelta olivat rästissä. Olin lähettänyt suoraveloitusluvan kaikista säännöllisistä laskuista ja koska jätelaskut tulevat samasta osoitteesta, kuvittelin vesilaskujen menneen ihan normaalisti. Toki mietin, miksi vesilaskut ovat tulleet myös paperisina, mutta neuvokkaana olen heittänyt ne roskiin. Hetken elimme pienessä jännityksessä, mutta kun saimme paksun nipun laskuja käteemme, huokaisimme helpotuksesta, kun loppusumma vastasi vain muutaman kuukauden Suomen vesilaskujamme. Tilanne huvitti meitä kyllä kovin. Ei perintälaskuja (tai sitten olen heittänyt nekin roskiin), ei korkoja, eikä veden katkaisua. Toivottavasti pääsemme nyt kunnon kansalaisten listalle, kun vesilaskutkin on hoidettu.

Eräänä iltapäivänä kävimme Bosion Bar Centrossa aperitiivoilla. Aikuinen poikani oli käynyt siellä toukokuussa kavereidensa kanssa ja vanhempien herrasmiehien perusporukka oli lähestynyt heitä silloin aktiivisesti. Aika pienellä yhteisten sanojen määrällä poikani oli kertonut, että he ovat Suomesta. Häneltä oli kysytty, että onko hän sen suomalaisen naisen poika, jolla on talo Via Nuovalla? Poikani vastasi myöntävästi, jonka jälkeen hänelle kerrottiin, että juuri baarista poistunut nuorten porukka oli myös Suomesta. Tämä arvoitus jäi meitä häiritsemään, joten jos tiedät jonkun suomalaisen nuorisoporukan vierailleen BOSIOLLA, niin ilmoita heti. Menimme siis baariin aperitiivoille, minä, siskoni ja lankoni. Perusporukka pelaili baarin edessä ja huomioi meidät heti. Tämä perusporukka, jonka keski-ikä on siinä kahdeksankympin tienoilla, teki tilaa ja yksi heistä huudahti: Via per bellezza! ja lankoni pääsi tätä samaa kauneustietä kulkemaan.

Aperitiivien kanssa Italiassa tarjoillaan stuzzichineja, eli pieni, suolainen välipalalautanen. Tällä kertaa se sisälsi perinteistä vihannestorttua, focacciaa, pieniä pizzanpaloja sekä tietenkin perinteistä bosiolaista riisitorttua. Centron stuzzichinit olivat todella hyviä. Papat miettivät vieressä hetken puhummeko italiaa, mutta jatkoivat sitten peliään, joten en oikein osannnut siinä kehittää mitään yhteistä keskustelua. Ehkä nuoret olivat olleet heille helpompi kohde lähestyä. Bar Centrossa tulemme käymään myös jatkossa.

Nuoret. Sisareni sanoitti sen ääneen, Italiassa nuoret kohdataan aivat eri lailla kuin Suomessa. Toki Bosio on maaseutua, mutta tähän kiinnittää huomiota kaikkialla. Kaupassa nuoripari osti edellläni pikkuevästä ja myyjä hymyili heille ja puhutteli heitä ragazzeiksi. Ero on suuri. Nuoria ei parjata, eikä toivota heidän oleskelevan jossain piilossa ja hiljaa, he saavat olla näkyvillä ja kuuluvilla ja heiltä kysellään ohimennessä, mitä perheelle kuuluu, tai miten koulu sujuu. Toki sukupolvien kuilu on muutenkin erilainen, italialaiset lapset opetetaan kohteliaiksi jo pienestä pitäen ja ainakin nämä maalaisnuoret käyttäytyvät aina ulkopuolisia kohtaan kohteliaasti ja avuliaasti.

Siskontytöllä oli kaveri mukanaan ja näitä melkein viisitoistavuotiaita kiinnostivat kylän nuoret kovasti. Muutamaa vuotta aiemmin poikani oli kulkenut pallokentän ohi ja häntä oli pyydetty mukaan joukkoon. Tällä kertaa nämä vaaleat ja kauniit tytöt saivat useammankin illan norkoilla paikallisten nuorten lähistöllä, ennen kuin naapurimme kaksi vuotta vanhempi poika uskalsi lähestyä heitä. Tytöt ihmettelivät, mikseivät paikalliset tytöt puhu heille ja naapurin poika selitti, että bosiolaiset nuoret ja oikeastaan kaikki siellä ovat todella ujoja ja kokevat olevansa maalaisia. He eivät uskalla lähestyä muualta tulleita. Aikoinaan italianopettajani Silvia kertoi samoin: piemontelaiset ovat poikkeus Italian yltiösosiaalisessa ympäristössä, hitaasti lämpeneviä, ujoja ja pidättyväisiä ihmisiä. Jään rikkouduttua nuoret kuitenkin pääsivät viettämään aikaa yhdessä.