Villa Speranzino

Sunnuntaiaamuna heitin vanhemman poikani juna-asemalle, koska hän halusi käydä Parmassa jalkapallo-ottelussa. Sen jälkeen palasin talolle siivoamaan ja valmistamaan siskon perheelle tervetuliaislounasta. Olin pessyt joitakin lakanoita valmiiksi kesän jäljiltä, mutta ne eivät olleet pariin päivään kuivuneet ollenkaan, vaikka olin siirtänyt kuivaustelineen aivan patterin viereen. Kylmistä seinistä hiipivä kosteus olisi vaatinut viikkoja lämmitystä kuivaakseen. Onneksi Ikean- tilaus oli sisältänyt uusia lakanoita, jotta saimme kaikki sängyt pedattua.

Siskon perheen saapuminen ei tapahtunut aivan aikataulussa. Meille pääsee Milano-Genova -moottoritieltä kahdesta eri liittymästä. Milanosta tultaessa ensimmäinen on Serravallen liittymä, johon Google Maps siskon perheen ohjasi. Sunnuntaisin kuitenkin toinen, Arquata Scrivian liittymä on parempi, koska italialaiset rakastavat passeggiataansa viikonloppuisin kauppakeskuksissa. Siskon perheellä oli siis mennyt pitkä tovi jonottaessaan pois moottoritieltä Serravallen ostoskeskuksen liittymässä koronasulun lieventymisen hullaannuttamien italialaisten jonossa.

Siskon perheen saapumisen jälkeen oli ohjelmassa tietenkin hiukan hyperaktiivinen kierros talossa. Talo oli kuulemma parempi kuin kuvissa ja kaikki tulijat vaikuttivat innostuneilta ja hyväksyviltä. Sain vihdoin huokaista. Siskon lapsille (7- ja tuolloin melkein 10 -vuotiaat) sekä minun nuorimmalleni oli varattu kolmannen kerroksen ainoa valmistunut huone. Siellä oli kolme sänkyä, matto, jalkalamppu, patteri sekä erikoinen viritys yläkerran ainoasta pistorasiasta vedettyä jatkojohtoa. Lapset olivat kuitenkin innostuneita omasta valtakunnastaan.

Maanantaina ajoimme Genovaan. Arquata Scrivian liittymässä oli tietullin lippuautomaatti hajonnut ja jouduimme odottamaan aika pitkään, ennen kuin pääsimme moottoritielle. Genovan lämmössä lapset pääsivät rannalle uimaan. Aurinko, jano ja hiekka varpaiden välissä tuntuivat mahtavilta. Merivesi oli jo vähän viilentynyt, mutta se ei lapsia estänyt nauttimasta vedestä. Tulomatkalla kävimme Ikeassa lähinnä fiilistelemässä tulevia hankintoja ja suunnittelemassa keittiötä. Mukaan tarttui vain jotain pientä. Käväsimme myös lasten kanssa hakemassa pari lämpöpatteria lisää. Ehdotin siskon perheelle, että ajaisimme takaisin moottoritien sijaan pikkutietä, joka kiemurtelee vuorten rinteitä. En kuitenkaan tajunnut, että pimeä tulee Italiassa niin nopeasti. Matkakaverimme eivät loppujen lopuksi olleet kovin tyytyväisiä reittivalintaan, kun olivat pimeässä yrittäneet keskittyä pysymään pienellä vuoristotiellä. Maisemia täytynee mennä ihailemaan toisella kertaa.

Illalla lähdimme Gaviin syömään illallista ravintolaan. Tiistaina vanhin poikani oli jatkamassa matkaansa kaverinsa kanssa junalla Etelä-Italiaan, joten tämä oli viimeinen yhteinen ilta koko porukalle, joskin rankan päivän jälkeen. Ravintolassa nuorimmainen nukahti heti pääruuan jälkeen, mutta tyttöserkut nautiskelivat koko menun jälkiruokaa myöten.

Seuraavana aamuna heräsin kauhuun. Mihin olin jättänyt puhelimeni illalla, entä laukkuni? Kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota siihen, oliko minulla ollut laukku mukanani, kun olimme rättiväsyneinä lähteneet ravintolasta kotiin. Etsin paniikissa ravintolan numeron, jonka lopulta löysin ja johon soitin siskoni puhelimella. Ensimmäinen yritys oli kuitenkin väärä ja soitin jollekin kukkakauppiaalle, joka säikähti huonoa italiaani ja sulki luurin. Toisella kerralla ravintolan omistaja vastasi kotoaan. Hän ei muistanut nähneensä laukkuani, mutta lupasi lähteä ravintolaan katsomaan. Hetken kuluttua hän soitti minulle ravintolasta ja kertoi, ettei ollut löytänyt laukkuani. Huokasin pettymyksestä, jolloin omistaja vähän loukkantui kiittämättömyydestäni ja sanoi, että jos laukku olisi oikeasti jäänyt ravintolaan, hän olisi sen kyllä löytänyt. Kiittelin häntä ja sanoin, että tottakai, uskon kyllä, mutta missähän se laukku sitten oikein on? Ja lompakko ja puhelin? Hetken vielä panikoituani muistin, että illalla väsyneenä olin laittanut laukun olohuoneen sohvalle, jossa se edelleen nökötti.

Kävimme viikon aikana myös joella, josta katsastin parhaimmat uimapaikat seuraavaa kesää ajatellen. Tietenkin kävelimme myös Bosiossa ja viereisillä rinteillä. Luonto näytti kovin erilaiselta syksyllä kuin kesällä.

Keksimme, että voisimme käydä jossain lähikaupungissa myös junalla. Kenenkään ei tarvitsisi ajaa ja koko porukka voisi matkustaa yhdessä. Valitsimme Torinon, jossa en ollut vielä koskaan käynyt. Koska siskon perhettä vaivasi jotenkin huono tuuri siirtymien suhteen, oli Torinon-junakin perillä yli puoli tuntia myöhässä aikataulustaan. Kävimme Torinon automuseossa, jonka jälkeen kävelimme keskustaan. Tässä vaiheessa nuorimmat alkoivat olla niin puhki, että äänestivät ainoaksi nähtävyydeksi Torinon Lego -kaupan. Kaupassa käynnin jälkeen kävelimme takaisin muutaman sata metriä aseman kahvilaan ja lähdimme junalla kotiin. Paluumatka sujui aikataulussa. En voi oikein vieläkään sanoa käyneeni Torinossa.

Kävimme kuitenkin vielä junalla myös Genovassa ja vaikka taas juna oli vähän myöhässä, oli matkanteko näin rennompaa. Genovassa kävimme akvaariossa ja saimme taivuteltua lapset kävelemään noin kilometrin takaisin juna-asemalle. Meren rannan suuntaisesti kulkeva sivukatu näytti minulle toisenlaista, hyvin värikästä Genovaa.

Siskon tyttöni oli täyttämässä pian matkan jälkeen kymmenen vuotta. Olimme sopineet siskon kanssa, että otamme lahjat mukaan matkalle, hankimme paikan päältä kakun ja yllätämme tytön. Alkuviikosta kävimme siskon kanssa kävelyllä katsastamassa Bosion pikkukaupat sekä tilaamassa kakun leipomosta. Leipomo ei ole enää ihan varsinaisesti toiminnassa, he tekevät joitakin pikkuleipiä ja myyvät elintarvikkeita, mutta marenkikakku oli saatavilla tilauksesta. Niinpä tilasimme ja myöhemmin haimme kakun ja yllätimme sankarin täydellisesti torstaina. Olimme käyneet ostamassa porukalla television aiemmin samalla viikolla ja laukuista löytyi serkkujen mukaan otettu Nintendo sekä uusi tanssipeli. Serkukset hikoilivat loppuillan tanssipelin kanssa ja minä innostuin laittamaan portaisiin koristeet. Sisko keksi muuten aiemmin television oston yhteydessä ostaa myös lämpöpuhaltimen, jonka jälkeen saimme paitsi pyykit kuiviksi, myös huoneita nopeammin aamuisin lämpimäksi.

Mietimme siskon kanssa, mitä voisimme tehdä Corradolle ja hänen perheelleen kiitokseksi kaikenlaisesta pienestä vaivannäöstä. Päädyimme lohipiirakkaan. Ajattelin, ettei täytteeseen tarvittavaa Creme Fraichea saanut kaupoista, vaikka myöhemmin näin sitä meidän Iperin kylmähyllyssä. Korvasimme täytteen hapankerman rahkalla, jota löytyi Lidlistä ja laitoimme lisäksi kananmunaa, kermaa, kylmäsavulohta ja pippuria. Tilliä emme alkaneet etsimään mistään, vaikka sitä kasvaa kyllä villinä teiden varsilla. Kaupassa en kuitenkaan ole koskaan nähnyt tilliä, ja luulen sen makuna olevan italialaisille aika eksoottinen. Teimme piirakan kertakäyttöfoliovuoassa ja paistoimme sen uunissa napsutellen samalla sulaketta päälle. Piirakka näytti ihan hyvältä, pakkasime sen komeaan synttärikakun pakkaukseen ja veimme naapureille. Myöhemmin Corradon vaimo kehui piirakkaa kovasti. Toivottavasti se oli syötävää.

Sekin loma saapui loppuun, halusimme tai emme. Varhain sunnuntaiaamuna, tiheässä sumussa, näkyvyyden ollessa muutaman metrin, jätimme talon haikeina taaksemme ja lähdimme kohti kylmää ja pimeää Suomea.

Ci vediamo a presto!

Odotin syyslomaa malttamattomana ja 10 työviikkoa tuntuivat loputtomilta. Yleisen Italiaanlähtö-odotuksen lisäksi siskoni ja hänen perheensä tulisivat vihdoinkin näkemään talon. Olin nähnyt useita painajaisia, mitä kummallisimmista taloista, joihin eksyin siskoni kanssa ja joissa siskoni näytti aina täydellisen järkyttyneeltä ja jännitin siskon mielipidettä tosielämän talosta.

Olin ottanut kaksi ylimääräistä vapaapäivää ennen syysloman alkua, joten lähdimme matkaan torstaiaamuna. Mukanani olivat tällä kertaa kaksi poikaani, 23- ja 16 -vuotiaat, sekä seitsemänvuotias tyttäreni. Lensimme Milanon Malpensaan, vuokrasimme auton ja ajoimme Serravallen ostoskeskuksen Unieuroon. Lämpöpatterit olivat saapuneet kauppaan, joten ostin niitä kaksi. Olin laskenut, että tarvitsisimme lisäpatterit ylimmän kerroksen lastenhuoneeseen ja keittiöön. Lisäksi ostimme irrallisen induktiolieden, koska vanhan hellan valurautaiset levyt veivät paljon sähköä ja olivat älyttömän hitaita lämpenemään. Pääsimme jossain vaiheessa ruokakaupan kautta myös perille. Saapuessamme taloon se oli yllättävän kylmä. Yöt olivat jo viilenneet vuoristossa ja vaikka päivälämpötilat kiipesivät vielä yli viidentoista asteen, eivät talon paksut kiviseinät enää lämmenneet päivän aikana.

Talossa oli valmiina alakerrassa kaksi vanhaa, isoa, öljytäytteistä patteria. Lisäksi remontin yhteydessä oli lisätty kakkoskerroksen kahteen makuuhuoneeseen sekä kylpyhuoneeseen ”ruotsalaiset” pienet sähköpatterit. Saavuttuamme laitoin kaikki nämä patterit päälle samanaikaisesti. Yläkerran seinään kiinnitetyistä pattereista ei yhdenkään töpseli yltänyt pistorasiaan, eikä meillä ollut tarpeeksi jatkojohtoja, joten näppärästi revin jokaisen patterin irti seinästä ja nostin pistorasian viereen seinää vasten nojaamaan.

Nopeasti huomasimme, että sulake alkoi naksua pois päältä vähän väliä. Lisäksi ruokaa laittaessa vanhalla hellalla tai uunissa, kaksi vanhaa patteria piti sulkea kokonaan. Italialaisissa taloissa, tai ainakin tässä meidän talossamme, on sulaketaulussa vain yksi sulake. Luulin, että se johtui siitä, että talo oli vanha ja sähköt siksi vaillinaiset, mutta ei asia ollutkaan niin. Palaan siihen myöhemmin. Joka tapauksessa syyslomalla saimme optimoida pattereita ja hellan käyttöä jatkuvalla syötöllä.

Ensimmäisen illan ruuan jälkeen lähdimme iltakävelylle ihanaan Bosioon. Ulkona ilma tuntui vielä illallakin mukavan lempeältä Suomen lokakuuhun verrattuna. Näimme myös aivan uusia eläinlajeja, joita en edes tiennyt Italian luontoon kuuluvan.

Tullessamme kävelyltä oikealla puolellamme asuva pappa oli huomannut tulomme ja odotteli meitä hermostuneen näköisenä pihalla. Hänellä oli tärkeää asiaa. Pappa puhuu minulle aina hyvin hitaasti ja selkeästi ja toistaa tärkeimmät kohdat aina varmuudeksi kolme kertaa. Tuloamme edeltävänä viikkona oli alueella ollut ennätyssateet, joista uutisoitiin Suomessa saakka. Yhtenä päivänä oli satanut vettä enemmän kuin Suomessa koko vuonna (edelleen minun on vaikea ymmärtää tätä) ja likavedet olivat päässeet tulvimaan juomaveden sekaan. Alueella oli annettu ohje, että kaikki vesi pitää keittää, myös se, jota käytetään vihannesten huuhteluun. Pappa näytti huojentuneelta, kun kerroin, ettemme olleet vielä ehtineet juoda vettä tai edes huuhdella vihanneksia (oikeasti olin yhdet tomaatit kyllä huuhdellut ja seurauksia odottelimme kauhulla hetken). Hän toisti lauseen: ”Myös vihannesten huuhteluvesi tulee keittää, ymmärsitkö?” kolme kertaa, vaikka toistin sisällön hänelle. Siispä keitimme huuhteluvedet ja joimme pullosta. Keitin varmuudeksi myös tiskiveden, mikä oli aika työlästä.

Perjantaille olin tilannut melko suuren Ikean tilauksen. Tilauksessa olivat runkopatjasängyt siskolleni, hänen miehelleen, minulle ja miehelleni sekä lakanoita, patjoja, peittoja, tyynyjä ja sohva. Tilauksen olin joutunut tekemään useampaan kertaan ennen kuin sain sen läpi. Yksi syy hankaluuteen oli, että meni kauan tajuta, että yhdessä kuljetuksessa oli aina painoraja, jonka jälkeen piti tilata uusi kuljetus. Odottelimme siis perjantaina aamupäivällä jännityksellä kolmea Ikean kuljetusautoa. Loppujen lopuksi, ihan ajallaan, tuli yksi kuljetusauto ja kaksi miestä. Menin autoa vastaan tielle, koska huomasin, ettei talossamme ole numerokylttiä (edelleen hankintalistalla) ja Italian talonumerointi on toisinaan vähän persoonallista. Meidän ihan tien alussa olevan talomme numero on loogisesti 14. Muutaman tarkastuskierroksen jälkeen saimme iloita, että kaikki oikeat tavarat oli koottu tähän yhteen kuljetukseen.

Pienen sänkyjen koontipuuhan jälkeen kävimme lounaan jälkeen hengähtämässä Novi Liguressa, jonka jälkeen palasimme kokoamaan vielä sohvan (pojat). Novi Liguressa oli alkamassa viikonlopun taidetapahtuma. Italian kaupungeissa ja jokaisessa pikku kylässä on jatkuvasti erilaisia yhteisiä tapahtumia. On historiallisia tapahtumia, jotka saattavat olla valtakunnallisia, tai liittyä juuri sen paikkakunnan historiaan. Näihin tapahtumiin kuuluu usein teeman mukainen pukeutuminen, esitykset sekä tietysti tarjottavat. On erityisesti jonkin paikallisen ruuan tai elintarvikkeen ympärille kehittyneet juhlat, joita pidetään vuosittain aina samaan aikaan. Bosiossa on ainakin kastanja- ja sienijuhla. Lisäksi ovat tietenkin kirkolliset juhlapäivät, joihin saattaa liittyä isojakin kulkueita sekä tietysti ruokaa. Novi Liguren juhlaviikonloppu ei oikeastaan ollu mikään näistä tyypillisistä italialaisista syistä kokoontua yhteen vaan tapahtumassa juhlistettiin (ehkä paikallisia?) taiteilijoita.

Lauantaina kävimme Rapallossa. Rannan lämpötila oli lähellä hellelukemia, mikä tuntui taivaalliselta. Vaikka olin tarkastanut lämpötilan etukäteen, oli syksyisessä Bosiossa vaikea uskoa oikeasti lämpöön, joten jätin nuorimmaisen uimapuvun talolle. Tästä sain kyllä perillä kuulla. Rapallo oli ihan viehättävä paikka, mutta aiemmin käydyn Portofinon jälkeen tiesin jo suunnilleen mitä oli odotettavissa. Sunnuntaina saapuisi sitten siskoni perhe talolle.

Heinäkuun loppupuolella 2021 matkustimme kahdestaan vanhemman tyttäreni kanssa Bosioon. Tarkoituksenamme oli siivota kaksi ensimmäistä kerrosta sekä siirrellä huonekalut oikeisiin huoneisiin. Lisäksi olimme suunnitelleet tasoittavamme ja maalaavamme ylimmän kerroksen kaksi makuuhuonetta. Kuten minulle on tavallista, olivat suunnitelmat varsin kunnianhimoisia vajaan viikon oleilulle.

Kun tulimme talolle, ihmettellin miksi piha oli kaivettu auki. Selvisi, että Corrado oli käynyt sen kaivamassa. Hän näytti minulle jo kesäkuussa, miten talomme vesimittari oli kellarin takaseinällä hankalassa paikassa ja se pitäisi siirtää. Hän hoitaisi kyllä homman, ei huolta. Hän oli soittanut kunnan työmiehelle asiasta, mutta koska mies oli niin kiireinen, oli Corrado itse tarttunut lapionvarteen ja kaivoi jollekin tarvittavalle putkelle kanaalin valmiiksi. Työmies tulisi sitten siirtämään mittarin seuraavalla viikolla.

Toin tuliaisiksi Corradolle ja hänen vaimolleen suomalaista suklaata sekä Pentikin vadin, joka sai vastaanottajat aivan hämmentymään. ”Ei sinun olisi tarvinnut. Emmehän me mitään ole tehneet.” Poissaollessamme olin lähetellyt Corradolle viestejä kysyäkseni aina uusia mieleen tulevia asioita. Lisäksi olin pyytänyt hänen vaimoaan, joka oli lomalla, ottamaan vastaan meille tulevan jääkaapin. Poissaollessamme he olivat vieneet turhia tavaroita pois talosta sekä tyhjentäneet sovitusti kanalan lattian pehkuista. He myös aina poissaollessamme vahtivat taloa ja ottavat tulevan postin talteen.

Aloitimme työviikon Kaislan kanssa käymällä Serravallessa rautakaupassa sekä Risparmio Casassa ostamassa lisää siivousvälineitä ja muita kodin tavaroita. Lisäksi ostin Unieurosta pöynimurin, perusmallin. Myöhemmin huomasin, että italialaiset suosivat pussittomia imureita ja helpointa on tuoda vaihtopussit meidän imuriimme Suomesta.

Aloitimme alakerran tavaroiden siirtelyllä ja siivoamisella. Huomasimme samalla, että ruokahuoneen ja keittiön seinien maalipinnat olivat jonkin verran hilseilleet todennäköisesti tyhjillään olon aikana lämpötilan ja kosteuden vaihteluista. Rapsuttelimme hilseillyttä maalia pois ja paklasimme ja maalasimme kohdat uudestaan.

Toisena päivänä siirryimme ylimpään kerrokseen. Tyhjensimme huoneen, jossa oli vanhoja kalusteita, mattoja ja koulukirjoja. Siirsimme kaikki tavarat muihin yläkerran huoneisiin. Huoneessa harjasimme ja paikkasimme seinät, harjasimme ja maalasimme ikkunanpuitteet, maalasimme seinät, ja pursotimme silikonia ikkunanpuitteiden ja seinän rakojen väliin.

Työ vei muutaman päivän, mutta jatkuva juokseminen kerrosten välissä oli aika raskasta helteellä. Työpäivän jälkeen teimme pieniä retkiä lähimaastoon, missä kävelimme ja kiipesimme vähän lisää.

Soimme itsellemme yhden kokonaisen vapaapäivän, jolloin matkustimme Camogliin. Se on yksi kauniista Ligurian eteläisistä rantakaupungeista.

Loppujen lopuksi viikon aikana saimme järjesteltyä alakerran, siivottua kaksi ensimmäistä kerrosta sekä maalattua ja siivottua yhden huoneen yläkertaan. Vaikka jäimme vähän tavoitteesta, olimme aika tyytyväisiä aikaansaannoksiimme.

Ylimmän kerroksen aula ja kaksi makuuhuonetta ovat varsin huonossa kunnossa. Niihin täytyy kaikkiin vaihdattaa ensi kesänä ikkunat ja seinien paikkaamista niissä riittää. Lisäksi ensi kesänä on tarkoitus vaihtaa muuten remontoidun kylpyhuoneen ikkuna sekä aloitella piharemonttia. Mutta ennen ensi kesää ehdimme käydä talolla vielä muutamia kertoja. Seuraavan kerran lokakuussa syyslomalla, johon tuntui olevan tuolloin heinäkuun lopussa ikuisuus.

(Speranza = Toivo, Speranzinon voisi suomentaa pieneksi toivoksi, eli Toivonen)

Talomme sijaitsee Bosiossa, Piemontessa. Bosion kohdalla Piemonten raja ikään kuin sukeltaa Ligurian puolelle. Kun moottoritietä jatkaa eteenpäin kohti merta, saapuu Genovaan, toisessa suunnassa on Milano. Viiden minuutin ajomatkan päässä Bosiosta on Gavi, joka on astetta suurempi kylä ja josta löytyy supermercato ja vähän siitä eteenpäin Serravallen massiivinen ostoskeskus, josta löytyy ihan kaikki.

Suurin osa Bosiosta on suurta luonnonpuistoa. Kylässä ja sen laitamilla asuu noin 1100 asukasta. Bosion asukaskunta vanhenee, nuoret muuttavat suurempiin kaupunkeihin. Kylässä on silti apteekki, pizzeria, ravintola sekä pari pientä kauppaa. Joulukuussa myös ompelija avasi liikkeen Bosiossa.

Meidän keltainen talomme on Bosion pohjoisreunalla. Meillä on oma pieni takapiha ja etupiha on jaettu kahden muun talon kanssa. Talo on rakennettu vuonna 1900, eikä sen nimi ole ollut Villa Speranza ennen meitä. Talon ovat rakentaneet Caterina-rouvan isovanhemmat. Se on myös Caterinan lapsuudenkoti. Kun Caterina on aikoinaan mennyt naimisiin, ehkä 60-luvulla, hän on rakentanut miehensä kanssa samaan pihaan oman talonsa. Kun hänen poikansa Corrado on perustanut perheen, on Caterinan taloa jatkettu paritaloksi. Niinpä talomme on tässä turvallisessa perheyhteisössä Caterinan, Corradon ja hänen vaimonsa sekä poikansa kanssa.

Etupiha on erotettu matalalla aidalla oikealla puolella asuvien naapureiden pihasta. Siinä asuvat naapurin pappa ja hänen vaimonsa. Pappa on hyvin huolehtiva ja informoi meitä aina kaikista tärkeistä asioista. Hän toistaa minulle asiat aina kolmeen kertaan, koska ei ihan usko, että olen aina ymmärtänyt. Vasemmalla puolella pihatien ja suuren portin takana on Patrizian ja hänen miehensä talo. Koska nimillä esittely ei oikein kuulu bosiolaiseen kulttuuriin, tiedän vasta harvan ihmisen etunimen.

Ihmisten lisäksi pihayhteisöömme kuuluu koira ja kolme kissaa sekä vierailevat eläimet. Italiassa jokaisessa talossa, ainakin maaseuudulla on kissoja ja koiria. Meidän pihamme on ollut niin kauan tyhjillään, että sitä on käytetty jonkinlaisena koirapuistona. Viimeistään ensi kesänä on pihasta kuorittava hyvin lannoitettu maakerros pois ja laitettava jonkinlainen ystävällismielinen Ei koiria -kyltti.

Juhannusaaton aamuna ajoimme jo tutuksi käynyttä tietä Bosioon. Menin kunnantalolle, Municipioon. Avattuani toimiston oven tunsin siirtyneeni ajassa vuosikymmeniä taaksepäin. Heti oven vieressä oikealla telineessä olivat pahviset rei’itetyt kellokortit, neljä kappaletta. Pienessä aulassa oli vastaanottotiski. Vasemmalla oli lasinen asiointiluukku, jonka takana avautui vähän suurempi huone toimistopöytineen. Vasemmalla seinustalla oli myös ovi pieneen toimistoon, jonka oven yläpuolella luki Secretario. Aulan seinät olivat tumman myrkynvihreät.

Kun saavuin ovesta, kaikki kiirehtivät paikoilleen. Nuori nainen siirtyi vastaanottotiskin taakse, vanhempi mies siirtyi secretarion huoneeseensa, nuorempi mies siirtyi kirjoittamaan jotain ison toimiston pöydän taakse. Keski-ikäinen rouva saapui asiointiluukun taakse ja tervehti minua iloisesti: ”Hei! Se olet sinä. Minulla onkin tässä kaikki paperit valmiina.” Joko kaikki kyläläiset tuntevat toisensa, huhu kummallisesta suomalaisesta oli kiirinyt, tai sitten molemmat. Ja toisaalta, toimistossa ei varsinaista asiakasruuhkaa näkynyt. Allekirjoitin paperit jätehuoltoa varten. Tällä paperilla pihallemme tuotaisiin biojäteastia, kartonki/paperiastia, metalli/muoviastia ja sekajäteastia sekä erilaisia roskapusseja vuoden tarpeisiin.

Kun tulin takaisin talolle kunnantalolta, vasemman puoleinen naapurini oli pihalla. hän kysyi, että kävinkö jo kunnantalolla. Bosiossa ihimisillä on tapana aloittaa keskustelu menemällä suoraan asiaan esittelemättä itseään. Vastasin, että kyllä, sieltä olen tulossa. Mies varmisti, että olin keskustellut Patrizian kanssa. Vastasin vähän hämmentyneenä, että kyllä keskustelin. Mies kertoi ylpeänä, että Patrizia on hänen vaimonsa.

Lähdimme lasten kanssa käymään vielä Genovan Ikeassa, koska Corrrado tulisi töistä vasta illansuussa. Olin suunnitellut, että viettäisimme seuraavan yön talolla ja sitten viimeisen yön ennen kotiinlähtöä vielä vuokraamassamme asunnossa. Ikeasta ostimme vain sen tarpeellisen, jota tarvitsisimme tässä hetkessä. Kalusteet löytyivät kyllä talosta, mutta vuosikymmeniä vanhat joustinpatjat, jotka olivat olleet vuosia käyttämättä eivät oikein houkutelleet. Patjojen ja vuodevaatteiden lisäksi tarvitsisimme ainakin joitain astioita.

Olimme suunnitelleet lasten kanssa syövämme Ikeassa muusia ja lihapullia, koska Suomessa oli samana päivänä juhannusaatto. Ikean ravintola oli kuitenkin remontin vuoksi suljettu. Sain kuitenkin ostettua pakastetut valmisruoat kassan jälkeisestä kaupasta. Tunsin tarvetta selittää kassalla istuvalle nuorelle naiselle, että ostan tällaista ruokaa, koska tänään Suomessa vietetään juhannusta ja tämä on vähän niinkuin suomalaista ruokaa. Kassatyttö oli todella vaikuttunut. ”Siis olet Suomesta?, Vau, mahtavaa! Ja puhut italiaa, onpa hienoa! Hyvää juhannusta teille!”

Patjat eivät lopulta oikein mahtuneet vanhan mitan sänkyihin, mutta sillä ei nyt tässä vaiheessa ollut väliä. Talossa oli myös aika paljon pölyä asumattomilta vuosilta, joita pyyhin aiemmin ostamillamme siivousvälineillä. Illemmalla teimme vielä lasten kanssa kävelyretken Bosion keskeisimpään kohteeseen Big Benchillle, joka on rakennettu talkoovoimin kylän viereiselle kukkulalle osana kylien yhteistä projektia. Näitä penkkejä löytyy useasta lähikylästä.

Kun Corrado tuli töistä, hän toi minulle alekirjoitettavaksi sähkösopimuksen. Italiassa, jos kiinteistöllä on olemassa oleva sähkösopimus, riittää että uusi omistaja vaihtaa nimensä vanhaan sopimukseen. Tällöin välttyy liittymän avaamismaksulta. Jatkoin siis talon vanhalla sopimuksella. Sopimukseen laitettiin myös italialaisen pankkini tilinumero, joten sähkölaskutkin menisivät suoraan pankista. Talossa oli siis valmiina sähkö-ja jätesopimus. Vesi kuuluu kunnallisveroon, joten kaikki tarpeellinen oli tässä vaiheessa hoidossa.

Vajaan viikon ennen kaupantekohetkeä vietimme leirintäalueen uima-altaalla sekä lähialueilla. Vanhan miehen lisäksi leirintäalueella työskenteli päivittäin myös Camilla. Hänen kanssaan juttelimme tulevasta kaupanteosta sekä majoitustoiminnan vaikeudesta covidin keskellä. Hän rohkaisi minua italiani kanssa, sillä vaikka ymmärrän paljon italiaa, on oma ilmaisuni kovin rajoittunutta. Vastapuoli ei jaksa odottaa, kun pohdin imperfekti- tai konjunktiivi-muotoja, tai sitä miten objekti liittyy verbiin. Vähitellen olen kuitenkin uskaltautunut puhumaan ajattelematta liikaa, virheet eivät italialaisia haittaa.

Camilla suositteli meille tutustumista Val Borberaan ja sinne teimmekin lasten kanssa retkiä. Joen uoman varrella on monia kohtia, mistä pääsee uimaan veteen, joka on vielä kesäkuussa varsin viileää.

Vihdoin torstai 24.6. saapui. Juhannus, San Giovanni, on myös Italiassa juhlapäivä ja se osui tänä vuonna tähän torstaihin. Notaari oli lähdössä aiemmin töistä viettääkseen juhlaa perheensä kanssa. Notaarillamme oli toinen toimisto Ovadassa. Ajoimme sinne pientä vuoristotietä pitkin. Ovadassa oli parhaillaan käynnissä markinat, jotka joko liittyivät juhannukseen, tai eivät. Joka tapauksessa sain parkkipaikalta viimeisen mahdollisen paikan pyörittyäni hyvän aikaa sitä ympäri. Onneksi olimme paikalla hyvissä ajoin.

Pienessä kaupungissa löysin notaarin toimiston helposti ja paikalla olivatkin jo Corrado, tämän iäkäs äiti Caterina, joka myi meille taloa sekä Barbara. Istuimme hetkeksi odottamaan ja minua jännitti niin, etten enää muista, juttelimmeko jotain odottaessamme. Notaari kutsui meidät sisään aivan aikataulussa.

Istuimme maskit päässä turvaetäisyyksin huoneessa. Luulen, että notaari kävi kaiken läpi nopeutetussa tahdissa, jotta pääsisi lähtemään kotiin. Hän luki koko monisivuisen kauppakirjan läpi ääneen meille ja varmisti aina välillä minulta, olenko ymmärtänyt. Hän kävi läpi energiatodistus APE:n ja varmisti, että ymmärsin talon olevan vanha eikä nykyisten, uusien energiavaatimusten mukainen. Hän mainitsi myös, että jos tekisimme energiatehokkuutta edistäviä toimenpiteitä, saisimme talon myyntiarvon nousemaan nopeasti. Mietin mielessäni, että myyminen ei nyt ensimmäisenä ole kyllä mielessäni.

Jatkuvien allekirjoitusten jälkeen pääsimme raha-asioihin. Olin siis nostanut kolme shekkiä. Ensinnäkin Barbara laskutti välityksestä todella vähän, vain 1000 euroa. Siitä minulla oli hänelle shekki.

Notaarin shekkiin sisältyivät sekä notaarimaksu, joku minulle eritelty maksu, sekä myynti (osto?)vero, joka oli 10% ostohinnasta. Tämä VAT on 4% niille, jotka ostavat asunnon tai talon itselleen asumiskäyttöön ja joilla on residenzia. Residenziaa voi hakea, kun on asunut yhtämittaisesti Italiassa tietyn ajan ja se tuo tiettyjä mahdollisuuksia, muun muassa ostaa ja rekisteröidä auton Italiassa. 10% VAT tulee niille, jotka ostavat loma-asunnon ja/tai joilla ei ole residenziaa. Lisäksi on olemassa 22%:n Luxury Home VAT, mutta sen määritelmään en ole tutustunut. Lisäksi notaarin shekissä oli joitain pienempiä minulle eriteltyjä maksuja, ehkä jätehuoltoon ym liittyen sekä notaarin palkkio. Minun shekkini notaarille oli yhteensä 7.500€ .

Lisäksi minulla oli shekki talon myyntihinnasta, 35.000€, jota olin säilyttänyt hermostuneena asuntomme kaapissa.

Shekit siis vaihdettiin ja niistä sain vastineeksi kuitin kustakin. Minun piti vielä vahvistaa suullisesti notaarille, että olen ansainnut rahat palkkatyöstä. Epäröin hetken, koska oikeasti rahat olivat perintöä, mutta notaari selitti, että voin vastata reippaasti kyllä, kunhan rahoihin ei liittynyt mitään rahanpesua tai muuta rikollista. Shekkien vaihdon jälkeen kaikki oli valmista. Corrado oli unohtanut toiset avaimet kotiin, joten hän antoi minulle yhdet avaimet. Kaikki onnittelivat minua ja ihailivat taas sitä, kuinka hienosti isoveli oli huolehtinut pikkusiskosta ja kuinka huomaa, että lapset eivät ole italialialaisia…

Kaupan jälkeen menimme lasten kanssa syömään, ennen kuin suunnistimme talolle. Kaikki oli tapahtunut jotenkin helposti. Lähinnä aikaa oli mennyt odotteluun, mutta muuten kaikki asiat olivat vaan lutviutuneet eteenpäin. Meillä oli talo Italiassa!

Ajelimme talolle, jossa Corrado jo odottelikin. Hän varmisti, että olimme syöneet (muuten olisi kutsunut meidät lounaalle kotiinsa.) Kävimme läpi sähkö- ja jäteasioita ja hän lupasi hoitaa ne minulle. Sovimme, että tulemme seuraavana päivänä takaisin. Hän pyysi, että käyn aamupäivällä kunnantalolla ja kysyn Patriziaa. Hän selittäisi vielä tänään Patrizialle kaiken. Olin kieltämättä pyörällä päästäni kaikesta tapahtuneesta sekä jatkuvasta italiaksi ajattelusta, mutta lupasin mennä aamupäivällä kunnantalolle.

Ajoimme takaisin asunnolle illansuussa. Camilla odotteli meitä siellä kuohuvan ja herkkujen kanssa. Sitten olikin vuoro laittaa viestejä kotiin siskolle, miehelle ja isälle: Meillä on nyt talo!

Torstaina pyörähdimme ensin Gavissa ja ajoimme siitä illansuussa taloamme katsomaan. Odottelimme pihalla, kun ensin viereiseen autotalliin ajoi Dallasin Bobbyn näköinen mies. Hän tuli varovasti kysymään, olenko rouva Suomesta. Luulin, että hän oli joku kiinteistövälitysfirmasta, mutta pian selvisi, että hän oli talon omistajan poika Corrado. Hän helpottui kuullessaan minun vastaavan italiaksi, koska oli pelännyt joutuvansa puhumaan englantia. Tämän jälkeen ja aina tästä lähtien hän on puhunut minulle italiaa nopealla tempolla ja rikkaalla sanavarastolla ja hyvin usein joudun arvailemaan mistä hän puhuu. Kummastuneesta ilmeestä osaan päätellä arvanneeni ja vastanneeni väärin.

Pian paikalle saapui myös Barbara runsaan, kiharaisen hiupehkonsa kanssa. Corrado ja Barbara esittelivät meille taloa: Alakerrassa eteinen, vessa suihkulla, olohuone, ruokahuone ja keittiö (tämä on se huonejärjestys, joka on nykyisin käytössä), jokaisessa huoneessa oli ruokapöytä tässä vaiheessa. Portaat ylös, kaksi makuuhuonetta ja suuri remontoitu kylpyhuone, joka oli tehty kolmannesta makuuhuoneesta. Ylimmän kerroksen portaat oli suljettu liukuovella ja ennen kuin Corrado päästi meidät ylös, hän varoitti meitä monta kertaa, että ylin kerros on ollut vain ullakkona vuosikymmeniä.

Talo oli ollut vuosia myös asumattomana ja vesi oli päässyt kattorakenteista ylimpään kerrokseen. Nyt katto oli kuitenkin korjattu ja näin ylimmän kerroksen huoneiden potentiaalin remontin jälkeen. Näiden kerrosten lisäksi talossa oli pikkuinen parveke, joka oli rakennettu talon seinustaan jälkikäteen rakennetun vessan tilalle sekä pieni piha ja kaksi kellaria. Toinen kellareista oli ollut Corradon perheen kanalana ja haju sisäänastuessa oli melko voimakas. Corrado lupasi tyhjentää kellarista kanojen pehkut lähiviikkojen aikana. Lisäksi Corrado kysyi, että tarvitsisimmeko joitain huonekaluista, joita talossa oli runsaasti. Vastasin, että he voivat ottaa tietenkin kaiken mitä haluavat, mutta muun voi jättää, sillä tarvitsemme huonekaluja. Lisäksi tarjouduin ostamaan häneltä pesukoneen, mutta hän huitaisi kättään ja sanoi (tai niin luulen hänen sanoneen): ”Ei se ole minun. Saatte sen lahjaksi.”

Perjantaina menin taas pankkiin hakemaan shekkejä. Minua ennen jonossa oli kaksi naista, joista toisen lounastauko katkesi kesken jonotuksen ja hän luovutti. Miesvirkailija joutui kirjoittamaan shekkini kahdesti, koska oli käyttänyt aluksi vääriä pohjia. Shekkejä on eri arvoväleille oman värisensä. Minä pyysin shekit erikseen kiinteistövälittäjälle, notaarille sekä talon maksamiseen. Lopulta sain shekit käteeni ja laitoin Barbaralle vielä viestiä: ” Ensi viikko on viimeinen, jonka olemme Italiassa. Toivon, että kauppapäivä varmistuu pian. ” Hän vastasi, että notaarilta löytyi yksi pieni väli torstaina puolilta päivin, käykö se?

No tottakai se kävi. Kauppa-aika oli sovittu ja meillä oli melkein viikko lomapäiviä tässä välissä.

Kesäkuussa välittäjämme oli selvästi kiireinen. Olin ilmoittanut hänelle, että tulemme tiistaina 8.6. ja torstaina laitoin hänelle viestiä, että pankkitili on perustettu, millä aikataululla voimme edetä. Siskoni oli toivonut, että kävisin kuitenkin vielä ennen kauppoja katsomassa taloa. Olimme käyneet torstaina pitkän pankkikeikan jälkeen katselemassa taloa ulkopapäin, joten tiesin talona ainakin olevan paikallaan. Sain viimein perjantaina 11.6. vastauksen Barbaralta, että seuraavan viikon torstai sopisi talolla käymiseen. Sain samalla notaarin nimen, hän olisi nimeltään de Palma. Hän myös ilmoitti, että minun olisi soitettava notaarille, hän tahtoisi tavata minut ennen kaupantekoa ja varmistua tietyistä seikoista. Perjantaina viestin saadessani en kuitenkaan enää voinut soittaa notaarille, joten meillä oli viikonloppu edessämme ilman asian edistymistä.

Maanantaina sain sovittua notaarin toimiston sihteerin kanssa ajan saman viikon keskiviikolle. Sihteeri kertoi, että notaarin on varmistuttava kielitaidostani, koska muuten kaupantekotilaisuuteen tarvitaan myös tulkki.

Keskiviikkona 16.6. pääsin ensimmäisen kerran tapaamaan notaari de Palmaa. Hän tosiaan halusi paitsi varmistua Italian kielen taidostani myös varmistaa pari yksityiskohtaa. Tärkein niistä oli se, että kaupanteon aikana pitää olla paikalla kaikki osapuolet, mikään valtakirja ei kävisi. Päätin, että kauppaa ei ny enää aleta perumaan, teen kaupan vain omiin nimiini ja siirrämme sitten talon myöhemmin puoleksi siskoni nimiin. Notaari alkoi kuitenkin kyselemään avioliitostani, että olemmeko eronneet. Vastasin, että ei, mutta olen nyt yksin tekemässä tätä kauppaa. Notaari oli sitä mieltä, että en voi naimisissa olevana tehdä yksin kiinteistökauppaa. Ennen kuin ehdin vastata mitään, hän etsi tietokoneelta ällistyttävän nopeasti Suomen lain ja kohdan, jossa puhutaan avio-omaisuudesta. Hän luki minulle riemastuneena ääneen, mitä Suomen laissa sanotaan: ”Suomessa aviopuolisot voivat ostaa omaa omaisuutta! Se jaetaan sitten mahdollisen eron yhteydessä!” Hän huudahteli innostuneena ja kertoi asioita minulle aivan kuin en olisi ollut tästä kuullutkaan. Mutta hieno juttu enää ei olisi mitään esteitä. Voisin ostaa talon yksin ja ottaisin sitten myöhemmin yhteyttä häneen uudestaan, kun asia olisi ajankohtainen. ”Ei tässä ole mitään ongelmaa, koska Suomen laki on näin joustava. Ja ilmeisesti ymmärrät myös Italiaa, eikö? Tutto chiaro?” Vastasin, että sì, chiarissimo ja hymyilin.

Lähdimme kohti Italiaa tiistaina 8.6.2021. Lensimme Milanoon Frankfurtin kautta ja matka oli kuin toisesta todellisuudesta. Helsinki-Vantaa oli autio ja Frankfurtissa oli vain yksi terminaali auki. Italiassa oli ollut poikkeuksellisen kylmä ja sateinen loppukevät ja alkukesä, saapumispäivämme ilta oli vielä melko kolea. Automatkan aikana nuorin tyttäreni katseli maisemien häikäisevää vihreyttä ja varmisteli, että olemmehan oikeasti Italiassa, ei näytä siltä. Kaikkialla oli tosiaan aivan mielettömän kauniin vaaleanvihreää.

Saavuimme illansuussa majoitukseemme, asuntoon leirintäalue Campeggio E-Maieu:ssa. Olimme vähän ajoissa ilmoitamastani aikataulusta ja jouduimme odottelemaan hetken paikan isäntää. Juttelin odotellessani nuorehkon miespuolisen työntekijän kanssa. Hän kyseli, mitä olimme ajatelleet matkallamme tehdä. Kerroin hänelle vähän hyperaktiivisen innokaasti talosta, joka sijaitsee Bosiossa ja jonka talokauppoja olimme saapuneet tekemään. Hän vilkaisi minua kulmiaan kohotellen ja sanoi melko lakonisesti, että Bosiosta? Sinä asut Suomessa ja olet päättänyt ostaa talon Bosiosta? Ma perchè?!

Olin varannut pankkiajan torstaille, joten meille jäi koko keskiviikkopäivä aikaa rentoutua ensin altaalla, johon leirintäalueen hauska pappa oli laskenut jääkylmää vettä. Ainoastaan seurueen nuorimmainen kävi uimassa. Iltapäivällä kävimme tutustumassa Novi Ligureen, jossa tiesin notaarin toimiston sijaitsevan.

Torstaina suunnistimme pankkiin Arcquata Scriviassa varattuna aikana. Pankkivirkailija arvioi tilin perustamiseen kuluvan noin puoli tuntia, joten lähetin seitsemänvuotiaani 15 -vuotiaan isoveljen kanssa läheiseen leikkipuistoon. Virkailija selitti hymähtäen, että heillä oli uusi järjestelmä nyt käytössä, joten se saattaisi olla vielä vähän kankea. Hän myös kertoi, että oli heti osannut kirjoittaa nimeni oikein, koska hänen miehensä oli suuri rallifani ja Henri Toivosella oli sama sukunimi kuin minulla.

Pankkitilin perustamisessa oli monta vaihetta. Allekirjoitin ja näppäilin uutta pin-koodia monia kertoja ja järjestelmä kaatui yhä uudestaan. Järjestelmälle tuotti myös suuria ongelmia ymmärtää kansalaisuuteni, joten virkailija joutui välillä keksimään luovia keinoja päästäkseen eteenpäin. Virkailija varmisti, että Suomi kuuluu EU:hun, koska Norjahan ei kuulu. Noin tunnin kuluttua lapseni saapuivat kuumissaan viileään pankkiin ja istahtivat kielletyille penkeille odottamaan. Aika kului, järjestelmä kaatui. Virkailija ihaili lapsiani, jotka kummallisen kärsivällisesti odottivat. Heti kuulemma näki, etteivät he olleet italialaisia lapsia, vaan pohjoisesta. Kun lähes kaksi tuntia oli kulunut, virkailija sanoi nauraen, että koska olen ostamassa taloa Italiasta, minusta italialainen toimimattomuus on varmaankin sympaattista? Suomessa ei varmaankaan ikinä olisi mennyt näin moni asia pieleen? Vastasin hymyillen, että kyllä, minusta kaikki Italiassa on sympaattista.

Lopulta sain pankkitilini perustettua ja verkkopankin käyttööni. Pankkikorttiin suomalaiselle järjestelmä ei sentään taipunut, mutta virkailija lupasi sen sitten seuraavalla kerralla. Kysyin lopuksi, että pitääkö minun varata aika nostaakseni shekit myöhemmin, mutta virkailija vastasi, että pelkkä asiointitiskille jonottaminen riittäisi. Hoidettavista asioista ensimmäinen oli suoritettu.

Kiinteistövälittäjä Barbara lähetti minulle viestissä tivistetyn selostuksen siitä, kuinka prosessi tulisi etenemään ja mitä asiakirjoja tulisimme tarvitsemaan. Olin varautunut monenlaisiin vaikeuksiin ja monimutkaisuuksiin, mutta kaikki vaikutti tässä vaiheessa varsin yksinkertaiselta.

Reilua vuotta aiemmin, ollessamme lähdössä katsomaan Abruzzon asuntoa, olimme mieheni kanssa jo hankkineet Codice Fiscalet. Italian Helsingin suurlähetystön sivulla oli yksinkertaiset ohjeet näiden veronumeroiden hankkimiseen. Tulostimme ja täytimme kaavakkeet sekä maksoimme postimaksut suurlähetystön tilille. Saimme veronumerot sähköpostiin seuraavana päivänä ja muoviset kortit saapuivat postin kautta myöhemmin. Tämä osa oli siis jo valmiina aloittaessamme ostoprojektin.

Ensimmäiseksi talosta tehtiin ostotarjous. Kun kysyin, tehdäänkö tarjous vapaamuotoisesti, vai valmiille lomakkeelle, Barbara tarjoutui tekemään sen puolestamme. Hän pyysi meiltä kopiot passeista sekä Codice Fiscaleista. Lisäksi hän kertoi, että tarjouksen teon jälkeen maksetaan käsiraha, yleensä 10% myyntihinnasta. Lisäksi pankki haluaa todistuksen (autodichiarazione), jolla todistamme rahan alkuperäksi palkkatyön. Myöhemmin minulle selvisi, että rahanpesulait vaativat paitsi tällaisia vakuutuksia rahan alkuperästä, myös maksamista shekeillä aina kun maksettava summa ylittää tuhat euroa.

Kysyin, että onnistuuko kaupan teko yksin minulta valtakirjalla, koska ainoastaan minä olen tulossa Italiaan kesäkuussa. Lisäksi kysyin yksityiskohtia tuon käsirahan maksamisesta, koska minulla ei ollut pankkitiliä Italiassa, enkä päässyt sitä sinne perustamaan. Pandemiasysteemien takia edestakainen matkustelu ei ollut mahdollista. Välittäjä vastasi, että kaikki järjestyy, aloitetaan tuon tajouksen tekemisellä. Ja muutaman päivän päästä tarjouspohja oli valmiina allekirjoitettavaksi ja tulostettavaksi sähköpostissani. Yritimme kääntää tarjouksen vanhahtavia termejä, mutta osin jouduimme vain luottamaan kaiken olevan kunnossa. Tarjouspohja oli hyvin yksityiskohtainen, eikä oikeastaan poikennut lopullisesta kauppakirjapohjasta mitenkään. Lomakkeessa oli mainittu kaikkien talon omistaneiden nimet, rekisteröintitodistukset, tehdyt remontit ja kaikki mahdollinen.

Meidän piti myös ruksata aviosäädyt tarjouspohjaan ja ne jouduin tarkistamaan italialaiselta työkaverilta, koska edes google- kääntäjä ei ollut varma näistä vanhoista termeistä. Celibe/nubile on sinkkujen nimitykset nais-ja miespuolisille erikseen, coniugato/a tarkoittaa naimisissa, ehkä myös avoliitossa elävää. Joka tapauksessa saimme lomakkeen täytettyä, allekirjoitettua ja lähetimme sen skannattuna takaisin. Edelleen elimme vähän jännityksessä käsirahan maksamisen suhteen, mutta vaarini aina sanoi, että asioilla oli tapana järjestyä ja siihen nyt luotimme.

Myyjä hyväksyi tarjouksen heti seuraavana päivänä ja lähetti myös viestin, että voimme tässä tilanteessa luopua käsirahasta, voisimme maksaa koko summan kaupanteon yhteydessä. Tässä kohtaa minua huimasi. Luulen, että siskoni luuli vielä tässä vaiheessa, että sopimuksemme oli ehdollinen siihen saakka kunnes olemme nähneet talon livenä, enkä oikein hennonnut korjata hänen luuloaan. Omat tunteeni heittelehtivät riemusta ja suuresta onnesta kauhuun ja epätoivoon. Mitä olikaan tullut tehtyä. Varasin itselleni ja kahdelle lapselleni lennot ja majoitukset kolmeksi viikoksi kesäkuussa läheltä Bosiota Garbagnasta.

Kun töissä keskusteltiin ennen kevätjuhlia kesäsuunnitelmista, ilmoitin tasaisella äänellä, että lähden käymään kesäkuussa Italiassa, koska olen ostanut sieltä talon ja pitää käydä hoitelemassa kaupat loppuun. Työkaverien hiljaiset katseet kääntyivät minuun kuin hidastetussa filmissä. Siis mitä teit? Ostit talon etänä? Italiasta!? Korjasin, että en nyt ihan itse ostanut, siskokin on siinä mukana. Niin ja meidän miehet.