Villa Speranzino

Olin keväällä analysoinut, että siirtyminen Italiaan kesän alussa ja remonttihommat auttavat minut palautumisen alkuun. Rentoudun puuhaillessa ja etenkään suoraan paineesta en osaa laskeutua mihinkään tekemättömyyteen. Alkulomasta olin kuitenkin erityisen levoton. Minulla oli hirveät odotukset, että nyt tässä sitten rentodutaan ja puuhaillaan, eikä se oikein mennyt niin kuitenkaan. Ensimmäisellä viikolla talolla nukuin huonosti, mikä on poikkeuksellista. Minulla oli myös kova tarve jatkaa keskeneräisiä hommia, mutta ei kuitenkaan jaksamista. Odotuksia itselle oli monenlaisia. Nyt kun pystyn katsomaan ohjelmia italiaksi ja jopa lukemaan kirjaa, ajattelin että seurustelussa naapureiden kanssa on myös tapahtunut iso loikka. Eipä ollut, alkuun sanojen löytäminen oli jopa työlästä, eikä jutustelusta tullut edelleenkään mitään. Sain kyllä asioita eteenpäin, mutta liian hitaasti, kunnes aloin puhua itselleni järkeä ja lopetin suunnittelun. Harjoittelin kellumista, otan asioita vastaan, mutten koko ajan luo itselleni odouksia, aikatauluja ja suunnitelmia. Yritän nauttia enemmän hetkestä ja ympäröivästä kauneudesta. Katsotaan, miten tämä onnistuu pidemmän päälle. Emme poikkeuksellisesti tehneet tyttären kanssa mitään isompia projekteja, torstaista tiistaihin suurimmat saavutukset olivat lettujen paisto ja joella käynti.

Kun tulimme talolle, Italiassa oli takana kylmä ja sateinen kevät. Ensimmäiset päivät talolla olivat myös kylmiä ja ajoittain sateisia. Kuljimme ympäriinsä villasukat jalassa ja villapuserot päällä ja yöllä päällä olivat talvipeitot. Olin sanonut pojalle, joka vieraili talolla toukokuussa, ettei patteria enää tarvitse jättää päälle, mikä nyt tuntui seinistä huokuvana kylmänä. Talo kuitenkin lämpeni, kun aurinkoisina hetkinä piti luukkuja ja ikkunoita auki ja lämmitystä päällä. Patterittoman ajan jälkeen kosteuden haju tuntui alussa tavallista voimakkaammin, mutta haihtui onneksi ajan kanssa. Viileästä säästä huolimatta tuulet kävivät Afrikan suunnalta ja kesäkuussa sateen mukana tuli alas myös punaista hiekkaa. Jouduin pesemään auton neljään kertaan kahden viikon sisällä.

Alun räpiköinnin jälkeen lähdimme aiemmin varatulle pikkumatkalle Toscanaan. Olimme isommalla porukalla vuonna 2009 Luccan pohjoispuolella ja sieltä tämä ajatus omasta paikasta vähitellen lähti. Nyt matkasimme katsomaan tuttuja paikkoja. Suunnitelmana oli ajaa ensimmäisenä päivänä Luccaan ja sieltä illaksi majoitukseen Castiglione di Garfagnanaan. Matkalla Luccaan ajoin kuitenkin tietyön takia viimeisen risteyksen väärin ja auton nokka näytti Luccasta poispäin. Kääntöpaikka olisi ollut vasta yli kymmenen kilometrin päässä, joten suunnitelmat muuttuivat lennossa ja ajoimmekin Livornoon. Lämmin ja aurinkoinen kaupunki ei miellyttänyt nuorimmaista, joten siirryimme lyhyen kierroksen jälkeen meren rannalle vähän pohjoisemmaksi ja siitä majoitukseen vuorille. Matkalla kävimme nostalgisesti samassa supermarketissa kuin silloin aikoinaan ja sain tuoretiskillä ehkä tympeintä palvelua koskaan Italiassa.

Perillä meitä odotti ihana tila Il Cornaiolo. Olin varannut meille vain pikkuisen huoneen. Huone olisi sijainnut mäen päällä olevassa talossa ja omistaja epäili autoni pohjan ottavan kiinni sinne ajettaessa. Matka oli lyhyt, joten olisin ollut valmis kävelemään ylös, mutta rouva ehdotti, että voisimme vaihtaa toiseen majoitukseen, koska muita vieraita ei ollut. Niinpä saimme huoneen sijasta kokonaisen talon. Rouvan kanssa oli muutenkin mukava jutustella, hän puhui sopivan ymmärrettävästi, puhumatta kuitenkaan kuin pikkulapselle puhutaan. Olimme varanneet majoituksen osin uima-altaan vuoksi, mutta rouva pahoitteli, että allas ei ole vielä valmis (vesi oli ehkä vielä liian kylmää).

Keskiviikkona kävimme muistelemassa Eglio-Sassissa paikkoja, jotka eivät olleet muuttuneet yhtään. No, nostalgisen ravintolan Il Totton julkisivu oli taidettu maalata. Iltapäivä oli tarkoitus maata altaalla, koska päivä oli mukavan lämmin, mutta altaan portti oli kiinni. Isäntäväki oli koko päivän pois ja jos olisin sen tiennyt, olisimme menneet uimaan takaportista. Emme nyt kuitenkaan uskaltaneet, koska pelkäsin heidän tulevan ja yllättävän luvattomat uimarit. Castiglione di Garfagnanan pieni, linnan sisälle rakennettu kaupunki oli hieno, mutta rouvan mukaan se, kuten kaikki alueen vuoristokaupungit tyhjenevät erilaisista tempauksista huolimatta ja euron taloja on tarjolla. Takaisin ajaessamme ihastelimme Toscanan vuoristomaisemia, mutta mietimme, että Piemonte-Ligurialla on tarjota kaikki se sama, mitä Toscanasta löytyy. Toscana on vaan onnistunut brändäämään alueensa aivan toisella tavalla, missä on tietysti hyvät ja huonot puolensa.

Kävimme tulomatkalla myös Lericissä, joka on yksi kauniista ligurialaisista rantakaupungeista. Ostin tytöille jäätelöt, joskin ilkeä lokki vei vanhemman tytön jäätelön raapaisten samalla minulle ilkeän haavan käsivarteen. Siltikin Lericistä jäi ihan positiivinen kuva. Kotiin palattuamme siistimme vähän pihaa ja tuunasimme talon vanhan pöydän pihapöydäksi. Nuorempi tytär halusi maalata pöydän jalat ja jaksoikin hoitaa homman loppuun. Seuraava sukupolvi remppa-tyttöjä kasvamassa. Vaihdoin pihan oleskelupaikan syvennykseen, johon haimme myös ikeasta katoksen. Tosin vanha olesekelualuekin jäi paikalleen.

Lauantaina oli vaihtopäivä. Ajoin vanhemman tyttären Milanon Linateen, johon meiltä on reilun tunnin ajomatka. Samalla nappasin takaisintulomatkalle mukaan siskonpojan, joka oli reippaana yhdeksänvuotiaana lentänyt matkan yksin. Viikko talolla kahden keskenään puuhaavan serkun kanssa oli pitkä, mutta sain vähän hommiakin tehtyä. Maalasin vähän eteisen seinää ja siskon ja miehensä makuuhuoneen päätyseinän. Tilasin myös suihkukopin, mikä tulikin sovitusti. Pakkaukseen kuului kolme pakkausta, joista kaksi painoi aivan jäätävästi. Onneksi naapurin rouvan avustaja taas kerran auttoi minua pulmissani ja kantoi paketit kanssani alakertaan, missä ne odottavat myöhemmin tulevaa aikuisseuraa. Tuunasin kuljetusalustasta pienen näkösuojan pihalle, mutta saa nähdä, jääkö se mihinkään. Kävin myös itsekseni kävelyillä ja sain jopa napattua kuvan tänä vuonna usein näkemästäni viherliskosta. Muutenkin tavallista viileämpi alkukesä on mahdollistanut kävelylenkkejä. Tyttöjen kanssa tein lenkin, joka näytti mapsissa noin kahden- kolmen kilometrin pituiselta, mutta joka oli todellisuudessa 7.8 kilometriä. Nuorempi lapsi ei oikein tykännyt tästä retkestä.

Uiminen on ollut vähän haasteellista tänä kesänä. Ensimmäisellä kerralla joella vesi oli jääkylmää, mutta viikon kuluttua serkukset viihtyivät vedessä jo melkein kolme tuntia. Toisella kerralla yritimme serkusten kanssa mennä maauimalaan, mutta se olikin iltapäivällä suljettu aamun sadekuuron vuoksi. Suomen maauimaloille ei monia aukiolopäiviä näillä maltempon määritelmillä liikenisi. Lähdimme serkusten kanssa siis iltauinnille toiselle, lähemmälle jokiuimapaikalle. Selvisi, että tekojärven epäonnistunut ruoppaus oli vapauttanut toiselle puolelle vesistöä valtavasti mutaa. Yksikään italialainen ei ui mutavedessä, joten asia on katastrofaalinen monessakin mielessä. Serkukset eivät kuitenkaan miettineet asiaa kahdesti, vaan kylpivät onnellisina Vantaanjoen -tyyppisessä vedessä, välillä mutaa itseensä hieroen.

Edellisenä iltana ennen siskon saapumista läheisessä Arquata Scriviassa oli musiikkifestarit. Kaupungin pääkatu oli suljettu liikenteeltä ja aina tasaisin välimatkoin oli muusikkoja esiintymässä. Tarjolla oli iskelmää, rokkia, räppiä, covereita ja omaa tuotantoa. Lisäksi kaikki kaupat ja ravintolat olivat auki ja kadulla oli erilaisia myyntikojuja. En saanut houkuteltua pikkuväkeä mukaan, joten kiertelin festareita yksin. Tunnelma oli hieno ja ilta ensimmäisiä lämpimiä. Kotiin piti kuitenkin lähteä ennen ilotulituksia, koska Italiassa ei saisi alle neljätoistavuotiaita jättää kotiin ilman täysi-ikäisen valvontaa. Kotiin ajaessa täysikuu nousi vuorten takaa ja harmitti, etten viinyt ratin takaa ottaa siitä kuvaa.

Lapsiviikon jälkeen, siskon loppuperheen saapumista odotellessa lähdimme iltakävelylle. Ensimmäisessä mutkassa viereen pysähtyi auto, jonka sisällä oli kaksi vanhempaa herrasmiestä. He olivat olleet syömässä paikallisessammme, mutta eivät nyt löytäneet pois Bosiosta. Ennen pitkää olisivat toki löytäneet, paikka ei ole suurensuuri. Opastin heitä ja kuski huudahti: ”Et ole italialainen! Olet straniera ja siksi niin kaunis!” Asiat, jotka eivät ole tavallisia Suomessa, ovat ihan tavallisia täällä. Jatkoin selitystäni käännöksistä, kun kuski sanoi, että helpompi niin, että hyppäätte kyytiin ja opastat autosta käsin. Minusta ajatus oli ihan järkevä, mutta suomalaislapset olivat hiukan kauhuissaan. Autoon meno vaati vähän suostuttelua, mutta lopulta saatiin opastettua sedät isolle tielle. Ja jossain vaiheessa sisko, mies ja tytär vihdoin saapuivat. Ja sade, jota kesti sitten yhtäjaksoisesti neljä vuorokautta.

Olen optimisti liiankin kanssa. En jaksa miettiä uhkakuvia silloinkaan, kun se olisi terveellistä. Se mitä kuitenkin ajoittain olen pohtinut on, että mitäs jos se rengas puhkeaa öisellä, saksalaisella moottoritiellä…Mikä lie etiäinen se on ollut. Tämä kirjoitus ei kerro elämästä Italiassa, vaan yhdestä pyrkimyksestä päästä perille.

Palataan ajassa taaksepäin: Kesäkuun alussa Suvivirret oli laulettu ja takana oli aivan liian rankka työkevät. Auton oikea takarengas oli tyhjentynyt hiljalleen talven aikana ja jatkoi samaa hommaa keväällä. Varasin ajan Vianorilta lähtöpäivälle ja ilmoitin, että rengas tyhjenee hiljalleen ja reiän voisi paikata. Renkaan tarkasti hyvin nuoren näköinen poika, joka ei löytänyt reikää. Työnjohtaja ehdotti venttilin vaihtoa ja huomautti, että renkaassa pitäisi jatkossa olla suurempi paine (sanoinko jo, että rengas tyhjenee?). Siispä palasin Vianorilta kotiin pakkaamaan auton loppuun ja sitten lautalle kohti Travemündea. Vanhin poikani pakkasi autoa kanssani ja ihmetteli tavaramäärää, koska ei ollut toukokuussa käydessään huomannut minkään puuttuvan. Tavaraa lähti kuitenkin mukaan niin paljon, ettei yksi hyllykkö edes mahtunut mukaan.

Ikkunallinen hytti, jossa aamuauringon ensi säteet osuivat suoraan tyynylleni yhdistettynä kevään tuottamaan stressitilaan aiheuttivat vähän turhan väsyneen olotilan lähtöön. Saksan teille ampaistessa tunne on kuitenkin aina riemuisa: pian ollaan kotona! Laivalla katselimme muuten elokuvan Vauhdilla Chicagoon, joka oli hölmö ja hauska. Kaksi miestä yrittää päästä Chicagoon, mutta kohtalo heittää tielle esteitä ja päämäärä tuntuu pakenevan yhä kauemmaksi. Heh!

Lautta oli ajoissa Saksassa ja pääsimme matkaan kymmenen aikaan illalla. Vaihdoimme kuskia tyttären kanssa parin tunnin välein ja nuorempi tytär nukahti takapenkille. Olin juuri siirtynyt toista kertaa ratin taakse, kello oli puoli kolme aamulla, kun kojelautaan syttyivät varoitusvalot: oikean takarenkaan paine oli hyvin alhainen. Onneksi juuri samalla hetkellä näkyi viitta pysähdyspaikasta ja kurvasin siihen. Paikka oli tupaten täynnä rekkoja, mutta mahduin juuri ja juuri pois moottoritieltä, vaikka jäin rampille. Google Mapsista pystyin paikallistamaan meidät soittaessani tiepalveluun. Miten ikinä maailma on toiminut ilman sitä sovellusta? Onneksi tiepalvelun päivystäjä puhui englantia. Hän otti yhteyttä lähimpään hinauspalveluun ja herätti erään Fuchsstadtilaisen autokorjaamon omistajan aamuyöllä klo 2.45. Mies tuli hakemaan meidät hinausautollaan ja sanoi, että voimme nukkua korjaamon toimistossa siihen saakka, kunnes se avataan klo 7.30. Ehdotin aluksi, että voimme nukkua autossa (myöhempiä tapahtumia varten tiedoksi, ettei autosta nähnyt korjaamon ovelle, vaan se jäi nurkan taakse), mutta onneksi päädyimme siirtymään sisälle. Aloimme nukkua puoli neljältä, nuorimmainen sohvalla, minä ja toinen tyttäreni kovissa nahkanojatuoleissa. Ihme kyllä, nukahdin.

Puoli viiden aikaan havahduin miehen ääneen. Ihmettelin, voiko kello tosiaan olla jo puoli kahdeksan? Katsoin toimiston lasiovea päin ja kauhukseni näin kaksi mustiin pukeutunutta, kasvonaamioihin sonnustautunutta miestä, joista toinen yritti vääntää sorkkaraudalla ovea auki. Singahdin pystyyn ja valot räpsähtivät päälle toimistoon. Hetken tuijotimme toisen miehen kanssa toisiamme, kunnes miehet säntäsivät karkuun talojen taakse. Sekavana soitin omistajalle, joka soitti poliisille. Ensin paikalle ehti omistaja, joka lähti ajamaan autollaan osoittamaani suuntaan, josko miehet olisivat vielä piileskelleet jossain.

Hetken päästä saapuivat poliisit, jotka ensin tutkivat pihaa. He olivat huomanneet pihalla suomalaisen auton, joka oli täynnä tavaraa ja olivat päätelleet sen liittyvän juttuun. Pyörittyään pihalla he koputtivat ovelle. Avasin sen ja he kysyivät jotain saksaksi. Vastasin, etten oikein puhu saksaa, jonka jälkeen poliisi oli hetken hiljaa ja kysyi:

-Kuka sinä olet?

Suomalainen nainen aamuyöllä lastensa kanssa tuppukylän korjaamon toimistossa, johon oli juuri yritetty murtautua. Aika perusjuttu siis. Mutta, poliisi puhui englantia, samoin korjaamon omistaja ja myöhemmin myös paikan mekaanikko. Ei siis täysin uskottava käsikirjoitus. Poliisien lähdettyä ei oikein enää uni tullut, paitsi vanhemmalle tyttärelle, joka nukkuu missä ja koska vain.

Puoli kahdeksalta paikalle saapui ensimmäinen mekaanikko, joka tervehti oven avattuaan ”Mojn”, samoin kun seuraavakin. Se oli jotenkin omituista, sillä omistaja kertoi vasta myöhemmin heille, mitä oli tapahtunut. Jätän kuitenkin villit teoriani kirjoittamatta ha poliisien ratkaistavaksi. Uusia renkaita odotellessa saimme lainaan korjaamon auton ja kävimme naapurikylässä Hammelburgissa syömässä, koska Fuchsstadtissa ei todellakaan ole yhtään mitään. Hammelburgissa oli hyvä aamiainen, joka piti maksaa käteisellä, eikä tarjoilija puhunut englantia. Siellä oli myös jäätävän kylmä ja me Suomen helteistä lähteneinä olimme kevyesti pukeutuneita. Puhumattakaan siitä, ettemme olleet käyneet suihkussa tai vaihtaneet vaatteita, tai edes kammanneet hiuksiamme liian pitkään aikaan. Hammelburgiin saimme kuitenkin odotetun puhelun siitä, että auto on valmis. Pääsimme jatkamaan matkaa aamukymmeneltä.

Olin ajatellut, että tällä kertaa pysähtyisimme Sveitsissä ihailemaan maisemia, mutta koska kello näytti jo iltapäivän viittä aamun sijaan, suuntasimme vain lyhyillä pysähdyksillä kohti Bosiota. Sveitsin loppuosaan osui ruuhkaa, mutta toisaalta Milanon kehätie oli aamupäivää tyhjempi. Viimeisellä vessatauolla hävetti jo liikkua ihmisten ilmoilla, mutta Autogrillistä, joka oli muuttunut Eatalyksi, saimme ostettua astetta paremmat tuore-eväät talolle, josta kuitenkin aina löytyy perustarvikkeet. Talolle päästyä ajattelin, että ”Väsynyt, mutta onnellinen”, on aika vähättelevä sanonta. Onnellisempi en kuitenkaan olisi voinut olla suihkusta, ruuasta sängystä. Ja edessä koko kesä Bosiossa!

Kävimme tyttären kanssa pääsiäisenä Bosiossa. Ennen matkaamme oli ollut mukava lämmin jakso, joka jatkui taas lähdettyämme Italiasta takaisin Suomeen. Siskon perhe lähti matkaan kolme päivää ennen meitä ja sai muutaman päivän ajan nauttia auringosta ja lämmöstä. Satoi, tuuli ja oli kylmä, vaikka välillä aurinko kävi myös tervehtimässä ja taivas muuttui siniseksi. Tottakai oli silti ihana käydä kotona. Ja vaikka sää ei suosinut, oli kevät jo mukavan pitkällä Pohjois-Italiassa. Kukat alkoivat olla jo parhaimmillaan ja kaupoissa myytiin erilaisia hedelmäpuita istutettavaksi. Sellaisen lisääminen on meilläkin suunnitelmissa, ehkä persimon-puu, jollaisen voi nähdä melkein jokaisessa bosiolaisessa pihassa. Näimme myös hienoimman sateenkaaren milloinkaan. Viimeisenä yönä ennen kotiinlähtöä myrsky yltyi huimiin lukemiin (paikallislehden mukaan jopa 30m/s) ja vaikka pauke talossa oli kova, seisoi 124-vuotias vanhus uskollisesti perustallaan.

Sain myös ensimmäistä kertaa vieraalta kriittistä palautetta talosta ja valinnoistamme. Osa palautteesta liittyi makuasioihin, mutta mukana oli myös tehtyjen päätösten kyseenalaistamista. Ymmärrän, että minun unelmani ei ole jonkun toisen unelma. Suoran palautteen myötä vajosin kuitenkin hetkellisesti ja minun oli pysähdyttävä pohtimaan ajatuksiani. Oliko tämä kaikki typeryyttä? Olemmeko ajaneet itsemme toivottomuuteen, josta emme pääse koskaan pois? Pohdin asioita, ajatuksia ja unelmiamme perheeni sekä siskon ja hänen miehensä kanssa. Tämä on kuitenkin se, mitä me haluamme. Rouhea ja keskeneräinen haave, joka tuottaa jatkuvasti pieniä onnellisuuden hetkiä. Lopullisen helpotuksen toi minulle takaisin Ellen Jokikunnas! Katselin hänen projektiaan seuraavaa ohjelmaa Mtv3 Katsomossa ja oi, miten voikaan olla mukavaa seurata jonkun toisen unelman etenemistä! Ja vieläpä sellaisen henkilön, joka osaa pukea minunkin ajatukseni täydelisesti sanoiksi. Tunnistan Ellenin ajatukset, halun jakaa iloa siitä, että unelma, jonka on ehkä ajatellut olevan utopiaa, saattaakin olla toteutettavissa. Meidän tapauksessamme vieläpä suhteellisen pienellä budjetilla. Unelmat ovat tärkeitä ja unelman toteutuminen tuo onnea, jonka takia elämme.

Ellenin ja hänen puolisonsa tunteet ostotapapahtuman aikana olivat tuttuja, sillä tapahtuma tuntuu täydellisen absurdilta ja epätodelliselta: voiko ihminen muka ostaa OMAN talon Italiasta? Muuten ostotapahtuman yksityiskohdat vähän poikkesivat omasta kokemuksestani, etelän ja pohjoisen sekä yksittäisten paikkakuntien käytännöt varmasti poikkeavat toisistaan. Ohjelmassa kiinteistö myös maksettiin etukäteen (hui!) nettipankin kautta. Facebookin Talo Italiasta -ryhmässä keskustellaan talon tai asunnon hankkimisen yksityiskohdista. Aiemmassa kirjoituksessa kirjoitin shekin olevan ainoa mahdollinen maksutapa ja sen käyttö edellyttää myös italialaisen pankkitilin avaamista. Pankkitili sinänsä helpottaa asioita jatkossa Italiassa, mutta yhä useampi ostaja on nyt kertonut maksaneensa kiinteistönsä ihan suomalaiselta tililtä online- pankissa. Niin se maailma muuttuu myös Italiassa, pienillä paikkakunnilla tosin varmaan hitaammin. Toisin sanoen 1000 euron maksukatto nettimaksuissa ei ole enää käytössä. Olin sen jo päätellytkin tiettyjen huonekalujen nettiostojen yhteydessä.

Pääsiäislomalla kävimme myös Milanossa. 12-vuotias siskontyttö oli haaveillut siitä, koska no, muoti, meikit ja Milano. Yritin ehdotella muita paikkoja, koska emme ole oikein Milanon kanssa löytäneet yhteistä säveltä, mutta he halusivat kuitenkin nähdä paikan omin silmin, mikä on tietysti ihan ymmärrettävää. Jos päivä ei olisi ollut niin sateinen ja kylmä, olisimme ehkä jaksaneet kierrellä myös kaupunkia ja käydä myös Naviglin alueella. Ajoimme ostoskeskukseen parkkiin ja jatkoimme siitä metrolla keskustaan. Koska kaupat olivat tällä kertaa se fokus (minä en todellakaan ymmärrä muodista mitään, lempikauppani on Ovadan rautakauppa), kiertelimme kiinnostavasta kaupasta toiseen. Kaikki liikkeet tosin löytyvät myös meidän Serravallestamme ja vähintäänkin siitä ostoskeskuksesta, johon jätimme auton. Mutta onhan Milanossakin mielenkiintoisia kohteita siellä täällä. Edelleen aion mennä sinne päiväksi kiertelemään ja todistamaan omat ajatukseni vääriksi.

Lomalla nukuimme taas siskon kanssa hyvin ja laskimme stressitasoamme. Meille on tullut myös mukava tapa katsoa yhdessä jotakin italialaista sarjaa lasten mentyä illalla ylös lukemaan. Kuinka paljon voikaan odottaa kesää ja lämpöä! Kesällä iltojen ohjelmaan voi myös liittää grillauksen tai lepakoiden bongauksen parvekkeelta. Stressaavan työrupeaman ja kylmän kevään keskellä nuo tunnelmat tuntuvat paratiisilta. Meidän unelmaamme kuuluvat tiiviisti myös suunnitelmat, joita toteutamme hitaasti juuri siinä tahdissa, kun on aikaa ja varaa. Ensi kesälle on jo valmiina monta suunnitelmaa, joista todennäköisesti ihan kaikki eivät ehdi toteutua nyt vaan vähän myöhemmin. Yläkerran kylppärin suihku suihkuttelee ympäriinsä jo sen verran, että uusi suihku ja sen mukana uusi suihkukoppi on hankittava. Rikotun ikkunan tilalle on hankittava uusi ja samalla ainakin yksi yläkertaan…kohta se kesä on jo täällä. Se tarkoittaa sitä, että alan nyt hoitaa kaikkea sitä, minkä voin etukäteen Suomesta hoitaa. Lauttaliput on jo ostettu hyvissä ajoin kesäkuun alkuun. Unohdin tosin ostaa lipun autolle, joten siitä on huomenna hyvä aloittaa. Ajatelkaa, kesä!

Palaan lopuksi vielä Elleniin. Ajatus, joka minua ohjelmassa erityisesti ilahdutti ja jonka ehkä teen jonkinlaiseksi huoneentauluksi kuului seuraavasti:

”Unelma ei ole se, että talo on valmis ja täydellinen. Unelma on nyt.”

Edellinen kirjoitukseni onkin jo yli puolen vuoden takaa. Silloin pohdin koti-ikävää, jota en ollut tuntenut koko kesän aikana. Ennemminkin ajatus paluuusta ahdisti kesällä koko ajan enemmän ja paluu oli lopulta aika vaikea. Ensimmäiset päivät Suomessa pohdin elämän mielekkyyttä ja olin alakuloinen. Talo Italiassa on paikka, jossa rentoudun, elän ja odotan sinne pääsyä koko ajan. Teen töitä Suomessa, jotta pääsisin Italiaan. Italiassa energiataso on aivan eri: jatkuva väsymys on poissa ja saan asioita aikaiseksi. En ollut oikeastaan osannut ajatella sen kääntyvän näin, että Suomessa ollessa minua kalvaa tällainen ikävä. Tämä pitkä ja synkkä talvi ei ole yhtään auttanut asiaa. Olen toki rytmittänyt vuotta liiallisillakin matkoilla Bosioon. Säästäminen remonttia varten on huvennut jatkuvaan maiden välillä hyppelyyn. Haluaisin keksiä jonkun ekologisemman ratkaisun tähän, mutta liian pitkät tauot ovat minulle tällä hetkellä sietämättömiä.

Loppukesä meni tyttären kanssa lomaillessa ja uidessa. Pakkasin Suomeen mukaan monta kiloa luumuja. Luumupuu olisi pitänyt nyt talven aikana leikata, mutta edelleen sen latva huitelee kohti sähköjohtoja. Ehkä leikkaan sen pääsiäsienä, vaikka se ei enää leikkuuaikaa olekaan. Yläkerran aula tuli maalattua, kaiteeseen pitää vielä keksiä joku ratkaisu. Portaiden vastainen seinä antoi mukavan syyn tulla talolle, siitä jäljempänä. Kotimatka sujui nyt keveämmin kuin aiempana vuonna. Lähtöpäiväksi olin valinnut heinäkuun viimeisen lauantain, mikä oli virhe, koska se on turistien lomakotien vaihtopäivä ja monen italialaisen loman aloituspäivä. Tietulleissa kului useampia tunteja. Ajoimme kaksi pitkää pätkää. Ensimmäisen päivän jälkeen nukuimme kaksi yötä samassa paikassa, Rothenburg ob den Tauerissa, ja tytärkin jaksoi kierrellä välipäivänä pikku kaupungissa. Toisena ajopäivän satoi kaatamalla, mutta onneksi aikataulu ei ollut tiukka lautan lähtiessä vasta yöllä. Travemündessä lämpötila oli kylmä, mutta oli kiva ehtiä vähän kävellä siinäkin rantakaupungissa. Lauttamatka kevensi ajotaakkaa myös huomattavasti. Ajo Ruotsin läpi oli edellisenä vuonna minulle turhan stressaava kokemus äärimmäisen hitaan ajonopeuden vuoksi.

Syyskuussa pääsin taas Italiaan. Tällä kertaa lähdimme matkaan neljän opiskeluaikaisen ystäväni kanssa. Matka oli aivan erilainen kuin aiemmat. Esitellessäni paikkoja muille näin asioita itsekin kuin uudelleen. Aikuisseurassa matkustaminen oli rentouttavaa, ihana katkaisu työsyksyyn. Ensimmäinen päivä oli alkuun sateinen, joten se kului mukavasti shoppaillen Serravallen Outleteissa. Toisena päivänä vein tytöt yhteen lempipaikoistani, vesiputoukselle. Putoukselle laskeudutaan köyden varassa, enkä oikein ollut tajunnut, että keski-ikäisille rouville se ei olekaan ihan pikkujuttu, kun jokaisella on vähän eri kremppaa. Pääsimme kuitenkin alas, ihastelimme paikan kauneutta ja rentouduimme auringossa. Vesi oli jääkylmää ja kauhistelimme, kun nuoripari (joka varmasti oli todella iloinen saapumisestamme) pulahteli uimaan. Kerroin tietenkin heille, että olemme Suomesta, joten emme todellakaan menisi tuohon alle kymmenasteiseen veteen ja että he ovat kyllä rohkeita. Pojan mielestä kylmä vesi oli ihanaa, sen jälkeen tulee niin mieletön tunne. Juu, näin olen kuullut.

Koska aamupäiväretki oli rankempi kuin olin ajatellut, ehdotin iltapäivälle pistäytymistä helpompaan paikkaan, lempiuimapaikkaani joelle. Tähän kuuuisi nyt itkunauruemoji. Joelle laskeudutaan tieltä noin puoli kilometriä alaspäin. Polku on aika jyrkkä ja täynnä irtokiviä. En ollut taas oikein ajatellut, että näkörajoitteet ja polvivammat hieman haastavat etenemistä. Pääsimme kuitenkin alas ja huomasin, että kesällä sävyisänä eteenpäin pulppuileva joki oli muuttunut riehuvaksi koskeksi. Emme kuitenkaan luovuttaneet. Vettä oli monta kymmentä senttiä enemmän kuin kesällä ja se oli jääkylmää. Joen ylitykseen käyttämämme kivet olivat kokonaan veden alla ja virtaus oli aika kova. Autoin jokaisen yksitellen virran läpi vastarannalle. Yhdeltä meistä sattui sitten putoamaan kenkä virran vietäväksi. Se lähti niin kovaa matkaan, ettei ollut toiveita saada sitä kiinni. Tilanne oli niin absurdi, että puhkesin nauramaan. Viisi läpimärkää, väsynyttä keski-ikäistä naista, joista yhdellä vain yksi kenkä. Jatkoimme kuitenkin matkaamme uimapaikalle, minä toiveikkaana siitä, että kenkä olisi jäänyt pyörimään suvantoon. Ja niin se olikin! Kesäisen pikku putouksen, joka nyt oli pikku koski, alle jäi pyörre, jossa lenkkari pyöri. Heitin vaatteet yltäni kuin paraskin Jane, onneksi minulla oli asiaankuuluvat leopardikuvioiset bikinini päällä, ja hyppäsin kylmään veteen pelastamaan kenkää. Koski oli kuitenkin niin voimakas, etten päässyt kengän luokse. Luulin kuolevani veden kylmyyteen, mutta tapanani ei ole luovuttaa. Siispä uudelleen veteen, uinti vastarannalle ja sieltä hypähdellen kuin yli-ikäinen vuorikauris ensin kiviä ylös ja sitten kiviä alasa kengän luokse. Ylhäällä oli sen verran kivenkoloja, että hetken pohdin, oliko paljain jaloin liikkuminen järkevää mahdollisten käärmeiden vuoksi, mutta onneksi niitä ei näkynyt. Sain lopulta poimittua kengän käteeni ja takaisin tullessa leikin vielä vähän Ronja Ryövärintytärtä pomppimalla kiveltä toiselle, Palatessani ystävät olivat täydellisen kauhistuneen näköisiä, eikä kukaan edes ollut kuvannut seikkailuani. Lopulta pääsimme kuitenkin myös rinnettä takaisin autolle ja kotiin. Pastaillallinen maistui niin hyvälle! Viimeisenä päivänä teimme vain autoretken ihanaan, lämpimään ja kauniiseen Camogliin.

Seuraava matka oli vähän ex tempore. En ollut ajatellut mennä syyslomalla Italiaan, koska matkoja tuli muutenkin vuoteen aika monta, mutta jotenkin ahdistus sai minut selailemaan tarjouslentoja. Mies katseli minua ja päätti, että minun on päästävä käymään siellä. Lähdimme siis kahden nuorimman kanssa muutamaksi päiväksi reissuun. Tällä kertaa vain lomailimme. Kävimme Bobbiossa, Piacenzassa ja Genovassa. Näin naapurin tuloiltana, juttelimme vähän ja sanoimme lopuksi, että nähdään ja jutellaan lisää! Ei nähty enää loppuloman aikana, koska hän tekee pitkää päivää töissä ja me reissasimme ympäriinsä. Useimmiten lyhyen loman aikana käy juuri näin: törmäämme loman alussa ja sitten me vaan lähdemme pois. Reissun jännittävin tilanne oli eräänä aamuna, kun lähdin autolle ennen poikaani ja tajusin, etten ollut ottanut avaimia mukaan. Juoksin häntä vastaan ovelle, jonka hän oli juuri sulkenut takanaan. Hänelläkään ei ollut avaimia. Vara-avaimet eivät olleet myöskään naapurilla tällä kertaa. Nopea suunnitelma, yritetään mennä sisään toisen kerroksen kylpyhuoneen ikkunasta, joka on vanha ja vähän rempallaan. Kävin siis pyytämässä naapurin Ezio-papalta tikkaat. Hän tietysti tuli mukaan auttamaan, eläkeläisen elämässä ei paljon jännittävää tapahdu. Ensin minä kiipesin ylös ja yritin nostaa ikkunaa ylöspäin ja työntää auki, ei onnistu. Tässä vaiheessa Cate-mummon avustaja on kiikuttanut meille vasaran, josko sitä voisi käyttää ikkunan avaamiseen. Poikani kiipesi seuraavaksi. Annoimme hänelle neuvoja alhaalta, mutta ikkuna ei auennut, mikä toisaalta oli ihan hyvä. Lopulta hänen oli rikottava ikkuna avatakseen sen ja mennäkseen sen kautta sisään. Ezio ehti jo viemään tikkaat pois, ennenkuin ehdin edes kiittää häntä. Ikkuna oli siis rikki, mutta paikkasimme sen väliaikaisesti vanerilevyllä. Se ikkuna pitää vaihtaa joka tapauksess jossain vaiheessa.

Vielä yksi reissu tammikuun ensimmäisellä viikolla. Lähdimme kahdestaan miehen kanssa tekemään portaiden seinää valmiiksi. Kun saavuimme Bergamon kentälle, kahdentoista asteen lämpötila ja lempeä tuuli tuntuivat erittäin miellyttäviltä pakkasten jälkeen. Saapuminen talolle sujui tutusti: kuulumisten vaihto naapurin kanssa, mutta mehän ehditään tässä nähdä myöhemmin, emmekä enää jutelleet sillä reissulla. Talolla oli ollut alakerran patterit päällä koko syksyn ja talven, joten peruslämpö talolla oli ihan mukava. Joulukuussa oli ollut kylmpempi jakso, mutta tammikuun ensimmäinen viikko oli poikkeuksellisen lämmin, lämpötila oli päivällä noin kymmmenen astetta. Edelleen lämmitys vaatii pientä kikkailua. Ruokatilan pidimme kylmänä vierailun ajan, mutta nyt meillä oli olohuonekin käytössämme. Ylimpään kerrokseen vievien portaiden alapäästä olimme kesällä poistaneet liukuoven ja tajusimme nyt lämmön karkaavaan ylös. Laitoimme portaiden suulle ainakin väliaikaisesti nyt verhon. Lämmitys siis hoituu olohuoneen bioetanolitakalla sekä pattereilla (eteisessä, keittiössä, ja makuuhuoneissa). Yläkerran kylpyhuoneessa on lämpöpuhallin, joka myös kuivattaa pyykit ja on aika miellyttävä suihkussa käydessä. Alakerran pikku kylppäri lämpenee vesivaraajan avulla. Ylimpien kerrosten makuuhuoneisiin ollaan ostamassa patterit, nyt pattereita kuljetellaan ala- ja yläkerran välillä. Samaan aikaan niitä ei joka tapauksessa voikaan pitää päällä, sillä sulake ei kestä. Samoin kylpyhuoneen puhallin pitää laittaa pois, jos pesee pyykkiä, tai lämmittää uunia… Joka tapauksessa ylimmät huoneet myös jonkin verran lämpiävät alempien vaikutuksesta, joten patterit yöaikaan ovat riittäneet toistaiseksi. Yritän suhtautua tällaiseen kikkailuun vähän sillä ajatuksella, että talo on kesämökki. Toiveena minulla olisi vielä saada ruokahuoneeseen jonkinlainen pieni takka. Hormi siellä on jo olemassa.

Mies oli satuttanut selkänsä lumitöissä jo ennen joulua, eikä lääkäri tietenkään tullut kysymykseen. Etenimme seinän kanssa siis kivun sallimissa rajoissa. Hän on kuitenkin meistä näppärin ja saimme, minun lähinnä katsellessa vieressä, pohjavanerit laitettua seinälle. Myöhemmin niiden päälle asennetaan jonkinlaiset koristelevyt. Kaksi päivää seinän tekoa riitti selälle ja koska kolmantena päivänä oli luvattu erityisen lämmintä, suuntasimme Camogiin, niinkuin aika moni muukin. Kesällä Camoglissa oli suhteellisen väljää, mutta näin koulun loma-aikana perheet olivat tulleet sankoin joukoin viettämään lämmintä päivää rannalle ja kaupungille. Aurinko oli ihana, kaupunki kaunis, meri kimmeltävä. Lähtöpäivänä Bergamon kentän kasvaminen näkyi ruuhkana, mutta ehdimme ajoissa ja pääsimme kotiin lasten luokse. Nyt seuraavaan matkaan on vielä neljä pitkää viikkoa, mutta kesäkin tulee. Ihana, pitkä kesä Bosiossa.

Ei. En ole juurikaan ajatellut Suomea, enkä ikävöinyt kotiin. Poliittinen uutisointi palauttaa ajatukset ajoittain vähän väkisin kotimaahan, ja läheisiä on välillä ikävä, mutta Suomeen tai kotitaloon ei. Sen sijaan Suomessa ollessani kaipaan tänne ja lasken päiviä lähtöön. Alan ajatella, että jonkinlainen koti on siirtynyt siis tänne. Vai onko se oikea kotimaa, jossa hoitaa velvollisuutensa ja käy työssä? Ehkä kotimaita voi olla useampia, niinkuin Ujuni Ahmed tänään Helsingin Sanomissa sanoo: hän haluaa olla sataprosenttisesti sekä somalialainen että suomalainen tarvitsematta sen kummempaa lokerointia. Joten minulla on kaksi kotia, tämä on kyllä paikkana rakkaampi. Toisessa ovat sitten velvollisuudet ja ne rakkaimmat ihmiset, jotka onneksi ainakin piipahtelevat täällä.

Siskon perhe lähti tänä aamuna, äänet ja tavarat katosivat ympäriltä. Nyt totuttelemme pari päivää olemaan nuorimman kanssa kaksin, ennen kuin isimies vihdoin tulee tänne. Tulopäiväksi tänne on ennustettu sellaisia rankkasateita, ettei Suomeen ehkä koskaan, joten lähdemme niitä karkuun jo aikaisin aamulla. Katsotaan, olisiko neiti kasvanut sen verran, että pääsisimme vaikka vähän kiertelemään Genovaa odotellessamme. Tänään päivä on mennyt melkein hukkaan, koska hän ei halunnut lähteä edes uimaan. Lämpötila on ulkona reippaasti yli kolmenkymmenen ja aamupäiväisen imurointi-pyykkäyksen jälkeen en usko saavani itseäni enää maalaushommiinkaan tämänpäivän aikana.

Olen vähän aloitellut yläkerran aulan maalausta, portaiden päätyseinä on maalattu ja siihen on nyt tarkoitus maalata fresko lasten piirustusten pohjalta. Pyysin lapsia piirtämään satumaailmaa ja leikkasin ja yhdistelin kolmen lapsen töistä kokonaisuuden. Vesiputous ja pari kärpässientä ovat jo seinällä hahmoteltuina, loppu odottaa inspiraatiota tai viileämpää ilmaa.

Yläkerran ensimmäiseksi tehdyssä makuuhuoneessa on seinässä syvennys, johon emme pari vuotta sitten saaneet maalia tarttumaan, koska seinä oli käsitelty jollain kummallisella lakan tapaisella aineella, jonka päälle oli laitettu ropisevaa laastia. Nyt olen rapsutellut irtolaastin pois ja töpötellyt siihen aika hyvän maalipinnan, joka toivottavasti pysyy sen verran, että saan liisteröityä päälle vielä kukkatapettia. Ehkä teen sen homman loppuun huomenna.

Olen miettinyt erilaisia kulttuurieroja, voiko sellaisia määritellä? Ihmisten, siis yksilöiden, väliset erot käyttäytymisessä ovat kummassakin maassa niin suuria, että on vaikea väittää, että Suomessa näin, kun taas Italiassa näin. Sitäpaitsi maaseudun tai pohjoisen ja etelän väliset erot ovat kummassakin maassa suuria. Olen ehkä tottunut pieniin omituisuuksiin täällä, niinkuin kassatyöskentelyn äärettömään hitauteen, ihmisten peittelemättömään uteliaisuuteen tai toisaalta ystävällisyyteen, joka voi toki liittyä enemmän maaseutuun kuin italialaisuuteen. Sähkömies kävi puolitoista viikkoa sitten laittamassa yläkerran sähköt, mutta en vieläkään tiedä, mikä on loppulasku, eikä hän ole vielä sitä ehtinyt tehdä. Tranquilla!

Ihminen, joka tavataan kasvotusten, on lähtökohtaisesti sen jälkeen tuttava, jota autetaan ja jolle ollaan ystävällisiä. Ne ihmiset, joita ei ole tavattu, ovat vähän epäilyttäviä, eikä tehdä mitään sellaista, josta voisi olla heille hyötyä, jos ei se itseä hyödytä….näin olen päätellyt italialaisen ajatustavan. Ärsytys esimerkiksi uimarantojen vessattomuudesta tai erilaisten asioiden (miksi kiinteistöveron maksulappu täytyy hakea kahdesti vuodessa Municipiosta?) hankaluudesta pysyy tasapainossa kohtaamisten ystävällisyyden takia. Ja vähitellen täälläkin kaikki muuttuu, mikä näin vierailijan näkökulmasta on myös vähän surullista. Harvemmassa paikassa enää esimerkiksi ensin maksetaan ja sitten jonotetaan kuitilla toisessa paikassa. Tosin Ikean ”jäätelöautomaatin” kanssa oltiin palattu tuohon ajatteluun (Maksu automaattiin, vohvelin haku tiskiltä kuitilla, jäätelön haku TOISESTA automaatista). Enemmän ja enemmän asiat hoituvat täällä myös netin kautta. Sähköpostiosoite on kyllä lähinnä koristeena, useimmiten sillä lähetettyyn viestiin ei vastata, vaan on parempi soittaa, käyttää whatsappia tai käydä paikan päällä. Täällä ihaillaan pohjoismaista tehokkuutta. Pohjoismaita pidetään paratiisina, tosin kylmänä, jossa kaikki ovat onnellisisa ja asiat toimivat ajatuksen lailla. Osa Italian viehättävyyttä on kuitenkin hitaus oikeissa kohdissa, nautinto siitä, että pysähdytään, eikä aina ole kiire.

Yksi ero kuitenkin on: kohteliaisuudet. Lapsia kehutaan tietysti, mutta myös aikuisia. Asiat ovat kauniita ja hienosti tehtyjä ja italian puhuminen on upeaa. Naapurin C:n äidillä on veli Alessandro, joka käy lähes päivittäin istuskelemassa meidän etupiazzallamme. Eräänä päivänä hän lähti autollaan kotiin päin, pysähtyi minun kohdallani, veivasi etuikkunan auki ja sanoi: ”Sinulla on sitten kauniit kasvot.” Minulla on ruman ihmisen identiteetti ja hämmennyin. Sandro on yli kahdeksankymmentä, joten huomautuksessa ei ole mitään taka-ajatuksia, mutta suomalaiseen tapaan jäin miettimään, että tarkoittiko hän ehkä sitä, että hymyilen hänelle aina, tai että olen ystävällinen? Sisko sanoi, ettei kannata miettiä, vaan olla iloinen kohteliaisuudesta. Yritän siis tehdä niin.

Kauneutta on ollut taas ympärillä riittämiin. Uusi jokipaikka, kuumien päivien iltojen punaiset auringonlaskut ja jopa outlet, jota itse olen lähinnä katsellut lasten uimapaikan kautta. Kolme neljäsosaa ajasta on nyt takana, mutta en ajattele sitä, sillä mies on vasta tulossa ja syyskuussa pääsen tänne vähän erilaiselle lomalle ystävien kanssa.

Eilen, tulikuumana päivänä, kävimme uimassa Genovassa ja sen jälkeen syömässä perinteisesti rantaravintolassa. Otin merellisen salaatin, joka tarkoitti fenkolia ja puolta kiloa mustekalaa. Olin kuitenkin reipas ja langon annoksesta saamieni oliivien avulla pistelin ainakin puolet äyriäisistä suuhuni. Muistan seuraavalla kerrallla, että ”merellinen” tarkoittaa mustekalaa. Paljon mustekalaa.

Menomatkalla pysähdyin tankkaamaan. Huoltoaseman työntekijä, keski-ikäinen mies, tuli auton luo ja sanoi ensin varovasti ”Buongiorno!” ja sen jälkeen ””Finlandia, freddo!” ja hytisytti itseään käsivarsistaan pidellen. Kun vastasin italiaksi, hän riemastui: ”Oi, puhut italiaa, miten hienoa!” Ja sitten kävimme läpi Suomen säätilaa, Etelä-Suomen ja pohjoisen eroja lämpötilassa, ilmastonmuutosta ja jäätiköiden sulamista. Menin sisään maksamaan ja mies kertoi myös työkaverille, että rouva on Suomesta saakka, ajattele. Ja taas päiviteltiin pitkää matkaa ja sitä, että puhun italiaa. Lähtiessä mies sanoi minun olevan supernainem. Samaan aikaan siskon autossa oli pohdittu, että onkohan minulla joku isokin ongelma ja että pitäisiköhän lähteä apuun.

Siskon perhe kokeili saapumiseen meidän tekniikkaamme ja tupsahti tänne eräänä torstaina puolen päivän aikoihin. Vaikka molemmat kuskit olivat osanneet nukkua autossa, olivat matkalaiset suhteellisen väsyneitä 14 tunnin matkan jälkeen. Elämisen ja tavaran määrä kasvoi taas potentiaalisesti asukkaiden määrän lisääntyessä. Kaupassa käyntien organisoimiseen emme ole vielä löytäneet järkevyyttä, vaan ravaamme ostoksilla vuorotellen ja jatkuvasti.

Juhannus sujui täällä suhteellisen tavanomaisesti. Päivällä käytiin uimassa joella, illalla grillattiin ja juhannuspäivän iltana kävimme kokkoa katsomassa. Tänä vuonna hyttysiä tuntuu olevan enemmän kuin viime vuonna, johtuen ehkä siitä, että viime vuonna täällä vallitsi poikkeuksellinen kuivuus ja kuumuus. Meidän uintijokemme virtaa suhteellisen normaalisti, mutta talon lähimmässä joessa ei edelleenkään ole vettä ja toisessa laaksossa virtaava joki on säälittävä puro, jonka varrella oleva ”järvi” on täysin kuivunut. Nyt on lupailtu useammaksi päiväksi sateita, mikä on olisi todellakin toivottavaa. Tänään sähkömiehet uurastavat yläkerrassa, ulkona sataa, joten lapsille on vähän vaikea keksiä tekemistä, mutta en valita. Eilen ajelimme katsomaan vesiputousta ja matkalla kuivuneet joenuomat ja kuivunut järvenpohja aiheuttivat pientä jännitystä myös putouksen suhteen, mutta onneksi putous ryöppysi niin kuin ennenkin. Putous on ilmeisesti lähdepohjainen, koska vesi on aina suhteellisen kylmää, eikä jokivesien vähyys ole vaikuttanut siihen. Putouspaikkakin on yksi minun pienistä paratiiseistani, pieni keidas, johon laskeudutaan jännittävästi köyden varassa. Uimavaihtoehtoja on siis useita: joki, meri, maauimala ja vesiputouslampi.

Keittiökin on edistynyt vähitellen. Siskon miehen kanssa tehtiin yksi iltapäivä ja ilta erittäin hikinen tiskialtaan vaihto-operaatio. Tiskialtaan alle olimme suunnitelleet yhden ikean alakaapin ja tiskikoneen. Loppujen lopuksi suunnitelma ei ollut ihan toimiva, joten homma jatkuu siltä osin. Ikean alakaapista oli jäänyt tilaamatta jalat, joten yksi keikka Ikeaan (n 50km) piti vielä päivän aluksi hoitaa. Ikean tiskipöydässä ei myöskään ole valmista reikää hanalle. Ohjekirjassa viitataan kivaan työkaluun, joka ilmeisesti löytyy Suomen Ikeasta, mutta Italiasta ei. Muutamaa sulanutta poranterää ja rautakauppareissua myöhemmin reikä hanalle oli tehty. Koska hanan ja viemärinvaihdon takia piti sulkea talon vesi, sisko lähti lasten kanssa uimaan siksi aikaa. Uimaretken aikana olimme siis toiveista poiketen saaneet tehtyä reiän hanalle ja palaavan siskon ilmeessä oli havaittavissa pientä pettymystä. Sisko lähti hakemaan pizzaa lapsille iltapalaksi.

Reiän teon jälkeen alkoi hikinen vanhan tiskipöydän ja viemärin purku, sekä uuden hanan ja viemärin asentaminen. Taas totesin, etteivät putkimiehen työasennot ja sorminäppäryys ole minua varten. Lopulta kuitenkin hana, viemäri ja tiskikone oli asennettu ja toiminnassa. Koska kaappi ja tiskikone olivat eri korkuisia, vaatii kokonaisuuden fiksaaminen vielä joitain työtunteja. Mutta se, että tiskikone toimii, on jo iso, iso juttu jokapäiväisen tiskausajan takia. Keittiössä on tiskikoneen lisäksi sähköhella, joka on varsin epätyypillistä Italiassa. Sähköhella, sähkölämmitys/-jäähdytys laittavat vanhan talon sähköjärjestelmän vähän koville, mutta mökkielämässä jaksaa napsutella sulaketta päälle.

Keittiö remontti-iltana ja melkein valmis systeemi.

Ennen kuin poikani suuntasi takaisin Suomeen kävimme hänen kanssaan kahdestaan helteisessä Torinossa. Olin joskus kauan sitten lueskellut joitain turistiarvioita Italian eri kaupungeista. Torinon arvio oli tyly: tylsä kaupunki, jossa ei ole mitään nähtävää. Olin jotenkin sivuuttanut sen jälkeen koko kaupingin, mutta nyt kuitenkin päätimme tutustua Piemonten pääkaupunkiin.

Torinohan on oikesti kiva ja kaunis kaupunki. Itse en isoista kaupungeista lämpene ollenkaan Milanolle, en löydä sen ideaa pientä Duomoa ympäröivää aluetta lukuunottamatta. Torinolla on mielenkiintoinen historia hallitsijoiden asuinpaikkana ja arkkitehtuuri on kiinnostavaa. Lisäksi joenranta on kaunis.

Loppuajasta nuorella miehellä oli vähän tylsää talolla ja hän kuunteli kaihoisasti illalla nuorten ääniä keskustasta. Ehdotin hänelle, että menee vaan juttelemaan paikallisille nuorille. Hän vaan tuhahti, että ei todellakaan voisi niin tehdä. Hetken kuluttua hän päätti kuitenkin lähteä iltakävelylle. Kun häntä ei kuulunut takaisin reilun tunnin kuluttua, laitoin viestin, että missä hän mahtaa viipyä. ”Tutustun paikallisiin.” , kuului vastaus. Hän oli sitten kuitenkin mennyt pelailemaan muiden kanssa jalkapalloa ja koska nuoret osaavat englantia, oli tutustuminen sujunut helposti. Seuraavanakin iltana Alessio laittoi viestiä, että odottelemme taas täällä kentällä sinua. Näin on siis nuorison osalta päästy piireihin.

Vaelsimme pojan kanssa myös Cassissan autiokylään. Auringonpaisteessa ylöspäin kävellessä paarmat ja mäkäräiset sekosivat hikisistä selistämme, mutta käynti oli kyllä puremien arvoinen. Pienet vuoristokylät ovat aikoinaan tyhjentyneet vaivalloisen matkan ja hyödykkeiden puutteen vuoksi ja hiljalleen rapistuvat seinät saavat mielikuvituksen laukkaamaan. Eräässä talossa luulin keittiössä lentävän todella suuren perhosen, kunnes tajusin olevani keskellä ympäriinsä sinkoilevien lepakoiden kotia. Muuten raunioituneen kylän kirkkoa pidetään edelleen kunnossa ja siellä ilmeisesti pidetään  myös jumalanpalvelus kerran vuodessa.

(lisää…)

Viime päivät ovat olleet taas yllättävän tehokkaita, vaikka ennakkoon ajattelin, että nyt olisi vähän leppoisampi kesäloma tällä kertaa. Loppujen lopuksi asioita oli kuitenkin kertynyt aika paljon hoidettavaksi. Ensimmäisinä iltoina ja jopa öinä, mikä ei ole minulle ihan tyypillistä, stressasin ja valvoin pohtien kaikkea mitä pitäisi hoitaa. Toisaalta varmaan kevään työstressi purkautui samalla siinä valvoessa. Ajatuksena oli, että koska isommat lapset olivat molemmat paikalla talolla, aloittaisin itsekin lomani vähän perinteisemmällä lomailulla, mutta kummallisesti en osaa rentoutua, jos asiat odottavat tekemistään. Huoahdin siis helpotuksesta, kun asiat alkoivat edetä lopulta. Ensimmäisellä viikolla räjähtänyt stressi-ihottumakin on nyt kasvoista onneksi parantunut. Hetken pelkäsin näyttäväni koko kesän erehdyttävästi rupikonnalta. Itse tekeminen ja asioiden hoitaminen on minusta rentouttavaa, enkä tiedä, osaisinko enää lomailla pitkiä aikoja sotkematta välillä käsiäni maaliin.

Toisenkin yläkerran makuuhuone on nyt maalattu. Huoneen lattian värin piti olla tällä kertaa hiekanruskea, mutta lattia näyttää todellisuudessa vaaleanharmaalta. Huoneessa tuoksui aiemmin sellainen omalla tavallaan miellyttävä, vanha, kostea kivilattian tuoksu. Haju on kiva museossa, mutta makuuhuoneesta sen on ehkä parempi olla poissa. Alla kuva puoliksi maalatusta lattiasta:

Yläkerran aulan ikkunakin alkaa näyttää vähän paremmalle. Ikkunaa ei tosin saa auki, joten joudumme kestämään ulkopuolelta jatkuvasti lisää likaantuvan lasin kanssa. Hankimme siihen verhot.

Perjantaina menimme TIM:n liikkeeseen. Minulla on mukanani Suomesta tuotu modeemi, jossa on paikka sim-kortille. Ajatuksena oli ostaa sim-kortti jonkinlaisella määräaikaisuudella. Myyjä oli kuitenkin sitä mieltä, että modeemi ei toimi, vaan täytyy ostaa uusi. En jaksanut alkaa väitellä (italiaksi) hänen kanssaan, joten hankimme sekä uuden modeemin että sim-kortin. Kotona sijoitimme modeemin paraatipaikalle erilaisten talosta löytyneiden pyhiinvaellustavaroiden viereen. Liittymän piti alkaa toimimaan tiistaina, joten koko tiistain kävimme katsomassa, käynnistimme laitetta uudelleen ja tuijottelimme sinnikkäästi punaisena loistavaa 4G- valoa.

Myönnän, että olin jo varma siitä, että joudun palaamaan liikkeeseen, kun keskiviikkoaamuna klo 9.44 4G muuttui yhtäkkiä välkkyvän siniseksi. Wifi toimi. Ei siis enää jatkuvaa mobiilidatan käytön vahtimista. Voimme katsella suoratoistoelokuvia television kautta ja minulla on koko RAI:n ilmaistarjonta käytössäni! Edeleenkään en pääse kirjautumaan MyTimin appiin, koska: A. Myyjä todennäköisesti kirjoitti sähköpostini väärin, sillä en saanut edes tilausvahvistusta ja B. Koska appi ei hyväksy suomalaista puhelinnumeroa, jota tarvittaisiin vahvistamisen toisessa vaiheessa. Joten uusi käynti TIM: in liikkeessä lienee edessä.

Olen aika ylpeä itsestäni, sillä sain sähkömiehen hankittua ihan itse. Olin nähnyt bosiolaisen sähkömiehen nimen Fb:n Bosio-ryhmässä, joten reippaasti laitoin hänelle viestiä messengerin kautta. Mietin kyllä, että se on vähän outo tapä lähestyä sähkömiestä, mutta hän vastasi heti, että tulee illalla katsomaan minkälaisia hommia minulla olisi. Hän tuli täsmällisesti maanantai-iltana, tiistaina uusi hella oli asennettuna ja ensi viikolla hän tulee vetämään yläkerran sähköt. Kun kysyin maksusta, hän vastasi samalla äänenpainolla kuin naapurikin, että älä huoli, (pysy rauhallisena he aina sanovat, vaikka olen mielestäni ihan rauhallinen), katsotaan sitten kun kaikki on tehty. Poika kiinnitti keittiön alakaappien yläpuolelle hyllyn, joten säilytystilaa alkaa keittiössä olla kivasti ja enää puuttuu uusi pesuallas-astainpesukone-kokonaisuus.

Keskikerroksen kylpyhuoneessa oleva bidee ei toiminut. Tutkin siihen tulevia putkia ja päättelin, että hanan täytyy olla tukossa. Toin mukanani hana-bideesuihkuyhdistelmän, jonka vaihdoimme tyttären kanssa altaaseen ja se toimii! Minusta ei tulisi kyllä putkimiestä. Työasento altaan alla oli aivan hirveä ja vanhan ruostuneen mutterin aukaiseminen jakoavaimen kanssa hiersi sormenpäät aivan rikki. Mutta uusi suihku tarvitsee nyt enää kiinnikkeen poraamiseen seinään. Ehkä poika tekee sen tänään. Poraaminen on oikeastaan ainoa työ, jonka ulkoistan muille, koska en koskaan onnistu saamaan reikiä suoraan.

Ja kävin minä postissakin hoitamassa ne erääntyneet kiinteistöverot. Ei siitä sen enempää, mutta olin tosiaan ollut niin tyhmä, että kuvittelin kiinteistöverolapun tulevan postissa niinkuin Suomessa. Nyt tiedän, että lasku pitää aina itse hakea Municipalesta. Se ei varsinaisesti tullut mieleenkään, mutta nämä pienet kulttuurierot ovat mielenkiintoisia. Sähkömiestä nauratti kysymykseni poisnapsahtavista sulakkeista, kun hän kuuli, että hella on täysin sähköinen ja kaikki patterit ovat sähköisiä. Oijoi, ei täällä Italiassa käytetä sähköä niinkuin Suomessa! Jatkamme siis pattereiden ja puhaltimien sulkemista talvella, kun alamme ruuanlaittoon.

Mennessäni postiin asteli sinne perässäni Mario. Hän näkyy myös alla olevassa kuvassa. Mario asuu meistä vähän eteenpäin yksikseen vaaleanpunaisessa talossa, jonka rappaukset ovat jo vähän rapisseet ja jonka oven vieressä on tonttuja. Mario ei tervehdi minua, mutta eilen vastasi iloisesti poikani tervehdykseen. Hän omistaa ainakin traktorin ja sellaisen pienen metsätyökuormurin, jolla ajaa yksisuuntaista tietä metsäpalstalleen väärään suuntaan, koska se oikaisee. Hän on myös se, joka neidän naapurin pappamme kauhuksi kävi kaatamassa tien toiselta puolelta puita luvatta moottorisaha vaarallisesti heiluen. Meidänkin kauhuksemme hän silloin ylitti tien viereisen aidan moottorisaha käynnissä ja kaatoi yhden puun myös naapurin autotallin katolle. En pääse Mariosta oikein selvyyteen. Hän ei kunnioita yhteisiä sääntöjä, näyttää yrmeältä, mutta ilmeisesti auttaa naapureita täällä, koska häneen viitataan, jos puhutaan tavaroiden kuljetusavusta. Jatkan tarkkailemista.

Kävimme viikonloppuna uimassa myös joella, joka on minun lempipaikkani täällä. Joen poukamat voittavat maauimalan tai meren rannan mennen tullen. Oma rauha, kirkas vesi ja hyppykalliot.

Lopuksi vielä Gavin viiniviljelmiä. Tänään matkaamme meren rannalle lasten toiveesta.

Keskiviikkona haimme Malpensan lentokentältä kaksi nuorinta lastani (8v ja 17v) sekä heidän serkkunsa (8v). Koska lento laskeutui Malpensaan vasta iltakuuden jälkeen, päätimme tyttäreni kanssa viettää sitä ennen päivän Como-järven rannalla. Como oli taas kaunis ja helteinen. Olin pukeutunut pitkiin housuihin ja neuleeseen, koska oli luvattu sadetta, joten koko päivänä ei paleltanut. Matkasimme funikulaarilla ylös Brunateen, josta maisemat Comolle ovat hienot. Funikulaari oli vähän ruuhkainen, joten päätimme kävellä takaisin alas. Ylhäällä oleva kyltti näytti matkaksi 1.5 km ja matka-ajaksi 35 min. Luulen, että testaamiseen oli käytetty lintuja. Me saimme matkaan kulumaan tunnin reippaalla kävelyvauhdilla ja pohjelihakseni ovat yhä lauantaina täysin jumissa. Kaunista toki oli ja reitin varrelle kiinnitetyt mietelauseet mielenkiintoisia.

Olemme saaneet pienten huoneen lattian maalatuksi ja vaikka väri on enemmänkin koirankakka kuin kahvipapu, on lattia siistimpi kuin aiemmin. Vanha terrakotan värinen tiililattia olisi ollut hieno, mutta sen puhdistaminen tuntui mahdottomalle. Naapuri kävi ihastelemassa aikaansaannoksiamme ja vaikka kakanvärinen lattiakin oli hänestä bello, pohti hän vielä hiekkapuheluksen mahdollisuutta. Näimme hänet jo tyttären kanssa mielissämme jonkinlaiseen avaruuspukuun pukeutuneena vetämässä lattioita hiekalla uudenveroisiksi. Sisarentyttären huoneen lattiaa tarkastellessaan hän kuitenkin myöntyi, ettei lattiasta saisi enää puhalluksellakaan hyvää.

Naapuri toi meille tikkaat lainaan ja halusi nähdä, mihin aion kiipeillä. Hän on jo ymmärtänyt, etten ole näissä asioissa ihan luotettava. Yläkerran aulan seinän se kohta, joka on portaiden päällä on vielä paikkaamatta ja maalaamatta. ”Ehdottomasti et kiipeä tuonne! Tämän ja tämän saat pakkeloida, mutta tuohon tarvitsee telineet.” hän antoi ehdoksi tikkaiden lainalle. Ehkä parempi niin. Tikkaiden avulla sain kuitenkin kaiken muun paitsi puolen metrin mittaisen pätkän paikattua.

Tänään veimme tyttären juna-asemalle, josta hän matkoi kohti Linaten lentokenttää. Milanosta hän laittoi viestiä, että kentälle vievä metrorata oli remontissa, joten lopulta hän oli helteessä kävellyt kentälle painavan repun kanssa aikamoisen matkan. Mutta onneksi ehti hyvin koneeseen.

Me jatkoimme poikani kanssa asioille rautakauppaan, hoitamaan talolle wifiä ja ruokakauppaan. Asiointi Timin liikkeessä ei mennyt ihan niinkuin olin suunnitellut (olin ajatellut prepaid-simin riittävän olemassa olevaan modeemiin), mutta TIM- mies järjesteli liittymäasian toisin. Jospa saisimmme näin nyt sitten wifin kesäksi.

Reissu venyi ja palasimme nälkäisinä ja janoisina talolle. Tilaamani hella oli tulossa samoihin aikoihin ja olin jättänyt pois vietävän vanhan hellan päälle lapun, että tämä pois ja uuden voi jättää oven eteen. Kuljetusauto oli tullut paikalle vähän ennen meitä ja naapuri ja naapurin vaari pohtivat tohkeissaan, että mitäs nyt tehdään, kun kuski haluaa allekirjoituksen. Onneksi ehdin juuri paikalle pelastamaan maineeni, sillä tottakai minun piti itse antaa luvat vanhan pois viemiseksi kolmena kappaleena.

Minulla oli joku kuningasajatus siitä, että juuri tänään pitää grillata. Niinpä poika alkoi valmistella grillausta ja minä sisarentyttären huoneen maalausta. Alkuun poika tarvitsi apua grillin putsaamisessa ja vähän muussakin, joten minä juoksin portaissa edestakaisin kipeine pohkeineni. Italialainen hiili vaatii hiillostuakseen pitkän ajan, joten ehdin juuri maalata huoneen lattian kertaalleen loppuun. Maalaamisen ja grillaukseen liittyvän sähläyksen jälkeen istuimme hetken jopa nauttimassa lämmöstä ja ruuasta, kunnes nuorimmat halusivat leikkikentälle ja minut saattajakseen.

Keittiö vaatisi vielä vähän siivousta, hella jääköön keskelle lattiaa toistaiseksi. Viime yönä kaikki nukkuivat jostain syystä huonosti, itsekin valvoin kummallisen vilkkaan yön äänien takia muutaman tunnin. Ilmeisesti Bosiossa oli illalla jalkapallo-ottelu ja muutenkin viikonloppuöisin ihmisiä tulee ja menee mitä kummallisimpiin aikoihin. Jospa ensi yönä uni maittaisi, tiskauksen jälkeen toki. Huomisen suurin ponnistus olkoon uimareissu joelle.

Koska minulla oli lähes koko nuoriso-osasto vieraanani parin päivän ajan, jouduin pidättelemään remonttihommien kanssa. Olimme saapuneet talolle rättiväsyneinä torstaina ja jo perjantaina aloin stressaamaan sitä, etten ollut vielä aloittanut mitään. Tätä asiaa täytynee työstää.

Perjantaina kävimme vihdoin Cinque Terressä. Vihdoin, sillä paikka on ollut mielessäni jo ainakin kymmenen vuoden ajan. Ja kyllä, paikka olisi ollut ihastuttava silloin aikoinaan. Nyt käytyäni useammassa ligurialaiskylässä, en kokenut mitään erityisiä tunnereaktioita. Aivan liikaa turisteja ja työhönsä ja turisteihin kyllästyneitä kauppiaita. Jätimme auton Levanton asemalle ja ostimme CT-päivälipun. Ajoimme junalla ensin kauimmaiseen kylään, Riomaggioreen. Otin kuvan siitä, mistä olin nähnyt muiden ottamia kuvia. Tarkoituksena oli kävellä viereiseen Manarolaan, mutta rantatie oli remontissa, joten siirryimme Manarolaan junalla. Minulla on puhelimen näytönsäästäjänä kissa takanaan Manarola ja Italian talon keittiön seinällä roikkuu nuoren taiteilijan näkemys Manarolasta. Niinpä kiipesimme juuri siihen kohtaan, josta sain sen oikean kuvan. Pidättäydyin ostamasta t-paitaa tai kangaskassia sillä samalla kuvalla. Viimeinen kohteemme oli Vernazza, joka valikoitui keskeisen uimarantansa perusteella. Kolmen kylän kokonaisuudesta Vernazza miellytti minua eniten rosoisuudellaan sekä jylhillä, vehreillä rantakallioillaan. Nuoriso kävi uimassa, veden lämpö oli kuulemma kuin Suomen järvi heinäkuussa.

Vernazzan ranta

Lauantaina iltapäivänä pääsimme viimein tyttären kanssa työn touhuun. Aloitimme ylimmän kerroksen aulasta, joka on tämän kesän työlistalla. Aulan ikkuna vaikutti minusta pari vuotta sitten niin huonokuntoiselta, että se pitäisi vaihtaa ja ikkunan alapuolella olevat isot kolot seinässä mahdottomilta korjata. Olin peittänyt ikkunasyvennyksen isolla cyproc-levyllä, jonka nyt kahden vuoden jälkeen vedin pois. Nyt muutamaa kokemusta rikkaampana tilanne ei näyttänyt lainkaan pahalta. Ikkunan lasi oli ehjä ja karmit paikallaan. Ja on tässä pahempiakin seiniä paikkailtu!

Ensimmäisen paikkauskerroksen jälkeen innostuimme päällystämään parvekkeen ovea koristestyroksilla. Parvekkeen ovi on vanha kylpyhuoneen ovi, joka ei eristä talvella yhtään. Olemme pohtineet siihen erilaisia väliaikaisratkaisuja siksi aikaa, kunnes saamme hankittua ihanan lasioven. Ostin alunperin siihen liimattavaksi koristestyroksipaloja, mutta ilmeisesti hylkäsimme ajatuksen jossain vaiheessa. Mallailin paloja paikoilleen, eikä lopputulos näyttänyt hassummalta. Puolesta välistä ylöspäin liimailin paloja ovi auki, mikä oli virhe. Nyt osa paloista on juuri sen verran väärässä reunassa, ettei ovea saa kiinni. Huomenna yritän sahata reunan leipäveitsellä ja laitan myöhemmin kuvan.

Tytär sai iltaa kohden aivan hepulin: hän kokosi minun huoneeseeni sen Suomesta tuodun lipaston sekä keittiön kaapit. Siirtelimme iltaa myöten keittiön kalusteita ja on se nyt kiva, kun keittiössä on kaappitilaa ja erityisesti työtaso. Astianpesukoneen pitäisi tulla huomenna, lieden tilaan tänä iltana ja viimeinen kokonaisuus, eli pesuallas ja alakaappi tulevat Ikeasta loppukuusta. Yritän vielä kysyä Ikeasta, voisiko kuljetuksen vaihtaa noudoksi, ettei tarvitsisi odotella niin pitkään. Ja nythän on jo todistettu mitä kaikkea autoon mahtuu. Yksi allaskaappi on pikkujuttu.

Ikea on poistanut hanoista astianpesukoneen vesihanan ja korvannut sen jollain monimutkaisella sähköisellä systeemillä. Katselin rautakaupassa tänään hanoja, eikä niissäkään ollut sulkua astianpesukoneelle. Se asia täytyy siis selvittää. Ja kunhan tavaroiden tulon aikataulut selviävät, pitää yrittää hankkia sähkömies ja putkimies asentamaan tiskikonetta ja yläkerran sähköjä.

Pihan heinikko oli kasvanut varsin korkeaksi poissaollessamme. Ostimme työnnettävän ruohonleikkurin. Naapuri katseli pihaa ja ilmoitti tulevansa illemmalla leikkaamaan ruohon. Esittelin hänelle uutta konettani, joka oli vain kokoamista vaille valmis. Naapuri oli sitä mieltä, että voin ajella sillä sitten myöhemmin. Hän kuitenkin ajelee sen ensin, koska siellä voi olla käärmeitä. Sekin homma siis hoidettu. Tänään joimme päiväkahvit ulkona.

Tulimme nyt tyttären kanssa toisena kesänä peräkkäin autolla Italiaan. Viime vuonna myös nuorin tyttäreni oli mukana, mutta nyt maksimoimme tavaran määrän ja tulimme kahdestaan. Olemme suunnitelleet Italian talon keittiön remonttia ja keittiökalusteiden ostoa. Samalla meillä lähestyy aika, jolloin on järkevää muuttaa pienempään asuntoon Suomessa. Keittiössä meillä on Suomen talossa miehen rakentama saareke, joka koostuu kolmesta alakaapista sekä baaritasosta. Tulimme siihen tulokseen, että siitä saamme Italiaan keittiönkaapit. Aloin tehdä kyselyjä eri muuttofirmoilta. Purettu kaapisto, lipasto ja purettu vaatekaappi Italiaan olisi maksanut kalleimmillaan jopa 7000 euroa, missä ei olisi ollut mitään järkeä. Mittailimme miehen kanssa ja muiden epäilyksistä huolimatta päädyimme siihen, että keittiönkaapit ja lipasto mahtuvat mukaan. Ja niin sitten tapahtuikin!

Ensimmäisen kerran minun tai tuttujen kokemuksien mukaan Finnlines lähti matkaan aivan aikataulussa. Matka Finnlinesilla on aika kallis ja monilla alkaa olla talous tiukilla, mikä saattoi selittää myös laivan matkustajien vähyyttä. Finnlinesilla on kuitenkin hyviä tarjouspäiviä ja itse ostin matkat puoleen hintaan ystävänpäiväalesta.

Laivalla ei ole yhtään mitään tekemistä, jos ei ole kuntoiluhullu, mutta ruokailuja on onneksi suhteellisen säännöllisesti. Niinpä torkuimme, nukuimme ja söimme. Siinäpä se 30 tuntia kului. Tällä kertaa laivalla oli myös myynnissä siideriä, jota ostin kesäksi lavallisen. Se on ainoita asioita, joita olen Italiassa kaivannut; kylmää siideriä kuuman remonttipäiväään jälkeen. Saavuimme keskiviikkoiltana kauniiseen Travemündeen. Laiva ei ollut täynnä, joten pääsimme matkaan sujuvasti noin kello 21.20.

Koska olimme nukkuneet hyvin varastoon, yö sujui rattoisasti. Liikennettä oli vähän, mutta mukavan tasaisesti. Yksi sadekuuro yllätti meidät puolenyön jälkeen, mutta se ei onneksi kestänyt pitkään. Pimeä laskeutui puoli yhdentoista aikoihin ja valo alkoi viimein voittaa puoli viideltä aamulla. Ajoimme noin kolmen tunnin pätkissä.

Viime vuonna ihailimme Sveitsin maisemia, mutta emme pysähtyneet ottamaan kuvia, koska oli niin kiire päästä talolle. Nyt oli tarkoitus pysähtyä pitämään tauko Sveitsin puolella, mutta se jäi tekemättä. Tällä kertaa tulimme Itävallan puolelta, eikä reitti ollut ihan niin hieno. Aloimme myös molemmat väsähtää tässä kohtaa matkaa ja tytär nukahti, joten en viitsinyt pysäyttää autoa. Yritin napata pari kuvaa liikkeestä, mutta eivät ne oikein onnistuneet.

Ennen Italian rajaa mapsin matka-aika alkoi pidentyä. Milanon kehätiellä oli kolari ja italialaiseen tapaan siitä seurasi pian toinen ja kolmas. Tiesin, että kehätien voi välttää ajamalla pienempiä teitä, mutta maps ei nyt taipunut mihinkään. Otimme riskin ja toivoimme, että liikenne ehtisi sujuvoitumaan ennen kuin ehtisimme sinne. Matka-aika alkoikin lyhenemään jossain vaiheessa, mutta silti kehätien ruuhka vei meiltä ylimääräisen tunnin. Väsymys alkoi olla valvotun yön jäljiltä aikamoista ja minusta alkoi tuntua, että matka Sveitsin rajalta Serravalleen oli ollut tuplasti pidempi sitä edeltävään matkaan nähden. Kun viimeinen tunneli ennen Bosiota oli suljettu, tuntui että matka ei lopu koskaan. Oikeastaan pääsimme kyllä tunnelista läpi 10 minuutin odotuksen jälkeen, mutta tie Bosioon oli suljettu tunnelin jälkeen. Niinpä vielä kiersimme pidempää kiertotietä talolle ja olimme perillä n 11.45. Matka-aika oli siis yhteensä 14 ja puoli tuntia.

Katkonaisten päiväunien ja ruoan jälkeen haimme vielä poikani ja hänen tyttöystävänsä juna-asemalta. He olivat tulleet Italiaan lentäen pitkäksi viikonlopuksi. Ilta meni aivan ylikierroksilla, ei väsyttänyt, mutta olo oli jokseenkin epätodellinen. Talolla kuitenkin tutto a posto, kaikki hyvin.