Villa Speranzino

Pudotettuani tyttäreni Suomen konetta odottamaan Linaten kentälle, jatkoin matkaani Malpensaan päämääränäni Palermo. Luulen, että suurin osa kanssamatkustajistani oli Sisiliaan palaavia Milanon vierailijoita, joukossa oli monta lapsiperhettä. Hyvän aikaa ennen bordauksen aloittamista koneen matkustajat olivat muodostaneet jonon koko lähtöaulan halki. Pohdin, että voisinko liittyä jonoon vasta sen liikkuessa, mutta koska KAIKKI muutkin olivat jo jonossa liityin mukaan seisomaan tuntien itseni vähän hölmöksi. Siinä sitten seisoimme hyvän aikaa ennen kuin porttia edes avattiin.

Kun vihdoin  pääsimme koneeseen, tunsin olevani kuin italialaisessa komediassa. Ihmiset puhuivat toisilleen huutamalla, jokainen vuorollaan pomppi ylös alas muistaessaan jonkin tärkeän asian käsimatkatatavaroista. Henkilökunta yritti saada ihmisiä istumaan ja turvavöihin, mutta vielä koneen lähtiessä liikkeelle joku seisoi käytävällä. Myös lapset huusivat asiansa, osa lapsista seisoi penkillä myös turvavyövalon palaessa. Kun kone lähti kiihdyttämään ja nousuun, lapset, mutta myös osa aikuisista kannusti sitä erilaisin äänitehostein. Tunnin matkan aikana käytävällä oli poikkeuksellisen paljon liikehdintää. Pohdin poikkeuksellista äänimaailmaa, mutta huomasin myöhemmin perillä saman ilmiön, ihmiset puhuivat toisilleen todella voimakkaalla äänellä. Laskeutuessamme lapset taas tekivät äänitehosteita, osa aikuisista huudahteli ja lopuksi taputettiin. Mielenkiintoinen matka.

Vieressäni koneessa istui nelihenkinen perhe, joka vaikutti rauhalliselta ja dynamiikaltaan toimivalta. Ihailin heidän vuorovaikutustaan, etenkin isän ja tyttären välit näyttivät lämpimiltä. Yhtäkkiä koneesta poistumisen jälkeen isää kuitenkin alkoi tytön jutunkertominen ärsyttää ja hän löi tyttöä kasvohin. Ei kerran, vaan kaksi, ilman mitään näkyvää syytä. Tyttö tietysti näytti surkealta, äiti ei reagoinut mitenkään ja minä järkytyin vieressä.

Palermon lentokentältä lähtee suoraan juna Palermon keskustaan. Junaliikenne on sujuvaa ja liikuin matkan ajan junalla Palermon ja Isola delle Femminen väliä. Olin valinnut majoitukseni lentokentän ja Palermon väliin jäävästä Isola delle Femminestä ja saapuessani illalla perille, olin tästä valinnasta tyytyväinen. Pienessä paikassa löysin majapaikkani nopeasti. Huoneisto oli lähellä merta ja lauantai-iltana huoneiston edessä olevalla aukiolla oli mukavasti elämää.

Ensimmäisenä päivänäni lähdin Palermoon ilman sen kummempaa suunnitelmaa. Kuljeskelin pitkin katuja ja haistelin tunnelmaa. Ensimmäistä kertaa konkretisoitui se, mitä tarkoitetaan rikkaalla pohjoisella ja köyhällä etelällä. Palermossa oli rapistuneita kujia, roskia kaikkialla, paljon kerjäläisiä ja hintataso yllättäen aivan erilainen kuin meillä pohjoisempana. Ostin lounaaksi salaatin kaupasta ja söin sen puistossa vanhan puun varjossa. Puiston ympärillä ihmiset myivät kirpputorityyliin vanhaa ja uudempaa tavaraa. 

Käveltyäni riittävästi etsin ilmaisbussilinjan pääteaseman. Palermossa kulkee kaksi ilmaislinjaa keskeisimpien turistikohteiden kautta. Suuntasin siis Porta Felicen pysäkille ja bussi saapui melkein saman tien. Pikkubussiin nousi minun lisäkseni muutamia ihmisiä. Bussin lähtöön oli vielä vartti aikaa, joten kuski siirtyi matkustajien puolelle juttelemaan. Kuski istui minun viereeni. Ensin hän aloitti keskustelun vanhemman pariskunnan kanssa, jotka pystyivät yksinkertaiseen keskustelun italiaksi. He kertoivat olevansa ranskalaisia. Kuski kääntyi puoleeni ja kysyi, että olenko minäkin Ranskasta. Vastasin olevani suomalainen, jonka jälkeen kuskilla olikin paljon kysyttävää. Ensin peruskysymykset italian puhumisesta. Sen jälkeen hän kysyi, että olenko seuraavana päivänä menossa Mondelloon? En tiennyt mikä Mondello on ja hän vastasi hämmästyneenä, että ranta! Myöhemmin tutkin, että paikka tosiaan on suosittu, erityisen kaunis ranta Palermon pohjoispuolella. Tämän jälkeen kuski alkoi pohtia, että pystynkö ollenkaan ottamaan aurinkoa, vai palanko heti? Voisinko koskaan saavuttaa samanväristä ihoa kuin hänellä? (En). Ennen lähtöä keskusteltiin myös muiden matkustajien kanssa Palermon nykytilasta. Erään toisen pariskunnan rouva kertoi muuttaneensa Palermoon 50 vuotta sitten mantereelta. Hän kertoi Palermon siistiytyneen valtavasti tänä aikana.

Jäin pois katedraalin kohdalla. Katedraalin ympäristö on tärkeä turistialue ja sen ylläpitämiseen ja ympäristön siisteyteen selvästi panostetaan. Kaupungin sivukujat ja turistinähtävyys ovat kuin eri kaupungeista. Katedraalin vieressä sijaitsee ainoa yleinen vessa, joka oli nyt kiinni. Niinpä kiertelin vielä vähän viereisen kuninkaanlinnan (kiinni) puistoa ja suuntasin lähimmälle juna-asemalle ja kohti majapaikkaa.

Tulomatkalla konduktööri tarkasti matkaliput ja yllättävän monella niitä ei  ollut. Lipun puuttuminen oli junavirkailijan mielestä vain pieni huoahdus ja sen jälkeen hän myi matkustajalle lipun. Pari nuorta miestä eivät kuitenkaan suostuneet ostamaan lippua, koska matkaa olisi vain muutama pysäkki. Junavirkailija pyysi nuoria herroja poistumaan, mutta nämä kieltäytyivät. Paikalle saapui junavirkailijan kollega ja yhdessä he ystävällisesti ja kohteliaasti pyysivät nuoria miehiä poistumaan, jotta juna pääsisi jatkamaan matkaa. Lopulta liputtomat matkustajat poistuivat ja juna nytkähti liikkeelle. Tämän jälkeen muutama muukin matkustaja kyseenalaisti lipun ostamisen tarpeen, mutta suostuivat sen kuitenkin ostamaan. Kotimatkalla pistäydyin vielä kaupassa. Käytävällä seisoi vanha rouvashenkilö niin, etten päässyt ohi. Pyysin muutaman kerran normaalilla äänellä, että anteeksi, pääsisinkö ohi. Tällä ei ollut mitään vaikutusta. Korotin ääntäni ja tunsin itseni jo aika tyhmäksi. Lopulta se, että mummo siirtyi, vaati niin kovan pyynnön, että se tuntui itsestä jo huutamiselta. Vaatii vähän harjoittelua totutella huutamaan kanssaihmisilleen.

Toisena päivänä minun oli tarkoitus ajella Agrigentoon, temppelien kaupunkiin, mutta migreeni yllätti pitkästä aikaa. Niinpä jäin Isole delle Femmineen. Söin kevyen lounaan, nukuin pitkät päiväunet, kävin uimassa ja illalla ihailin auringonlaskua. Isola delle Femmine, naisten saari, on oikeastaan pikkuruinen saari samannimisen kaupungin edustalla. Nimen alkuperästä on useita legendoja: saarella on joko sijainnut naisten vankila, tai sinne on lähetetty naisia ja lapsia turvaan kulkutaudilta. Eräs legenda kertoo 13 turkkilaisen neitsyen haaksirikkoutuneen sinne ja eläneen siellä eristyksissä seitsemän vuotta. Sinänsä hassu versio, koska saaren ja mantereen etäisyys on joku sata metriä. Tylsin versio on se, että kaupunki on ollut pyhimys Euphemian mukaan nimetty ja nimi on muuntautunut Femin kautta femmineksi. Kukin päättäköön, mistä versiosta pitää eniten.

Viimeisenä päivänä palasin vielä Palermoon. Nyt kuljin vähän suunnitelmallisemmin. Pääkadulla oli mukava tunnelma, katusoittaja soitti Bella Ciaota ja ihmiset hymyilivät. Kävin ilmaisessa Anti-Mafia -näyttelyssä, jossa etenkin mafian synty oli kiinnostavasti esitelty. Jos muutenkin Sisiliassa tunsin olevani etuoikeutetusta maailmasta, Sisilian sodanjälkeinen köyhyys oli kuvien kautta todella pysäyttävää katseltavaa. Edelleen ainakin Palermossa ihmisistä huokuu kovan elämän tuoma kovuus, mutta toisaalta myös ystävällisyys, hymy ja elämästä yhdessä nauttiminen. Lyhyt käynti tuotti halun palata uudelleen, sillä Sisilia on kuin muu tuntemani Italia vielä vähän kerrottuna, ihmisten uteliaisuus, värit, lämpö ja kauneus.

Lentokentällä turvatarkastuksen jälkeen taululle tuli ilmoitus, että lento on kaksi tuntia myöhässä. Kaksi pitkää tuntia Palermon pikkuruisella kentällä tuntui ajatuksena vähän puuduttavalta, mutta tutkin kaupan tarkkaan, söin ja latasin puhelimen. Ja sitten 25 minuuttia ennen koneen alkuperäistä lähtöaikaa tuli kuulutus, että lento on nyt valmiina lähtöön. Kanssamatkustajani juoksivat portille. Virkailija kulki jonoa edustakaisin taputellen käsiään ja toistellen kovaan ääneen, että henkilötodistukset ja liput esille valmiiksi. Koko jono oli tarkastettu kymmenessä minuutissa, ulko-ovella oli kolme bussia odottamassa ja lentokone lähti vajaan vartin myöhässä. Matkustajille ei kerrottu, oliko saatu uusi kone, vai mistä tämä johtui, mutta minä ihailin tehokkuutta, jolla asia hoidettiin. 

Palasin pohjoiseen ja jo lento oli jotenkin tavallinen. Malpensa tuntui kuin toiselta maalta. Vietin päivän Varesea kierrellen odottaessani nuoria serkuksia saapuvaksi  Italiaan. Varese tuntui kuin haalistetulta valokuvalta, kauniilta, mutta vaalealta. Ihmiset olivat hiljaisempia, hitaampia ja ennalta-arvattavampia. Kun sitten ajoin lasten kanssa kotitietä, läikähti sydänalassa lämpimästi. Ihanaa käydä lomalla, mutta kyllä koti on aina koti. ❤️

Olimme perillä Bosiossa sunnuntai-iltana. Euroopan läpi ajaminen oli ollut kuin oma pieni lomansa ja yllättäen olimme perillä paljon pirteämpinä kuin aiemmilla kertarykäyksillä tullessa. Lapsi oli jo kysynyt matkalla, että mitäs hommia olisi tiedossa ja aloitimmekin puuhat heti maananantaina rautakauppareissulla. Teimme töitä joka päivä torstaihin saakka, jolloin kysyin, että haluaisikohan hän tehdä jotain muutakin kuin remonttihommia? Jokiuinti oli kuulemma toiveissa, joten suuntasimme perjantaina joelle. Olin toki varannut lapselle mukaan myös palapelejä ja yhden 1500 palaisen hän kokosi iltojensa ratoksi. Muuten päivämme rytmittyivät tuttuun tapaan rauhallisista aamupaloista, maalauksesta, tapetoinnista, seinäpaneloinnista ja ruokailuista.

Maanantaina kävimme ensimmäistä kertaa Leroy Merlinin liikkeessa ja olimme aivan innoissamme niin suuresta valikoimasta kaikkea. Tiedostamme olevamme vähän erilaisia, monet naispuoliset vieraamme viihtyvä toisenlaisissa paikoissa kuin me, esimerkiksi outletin kauppoja kierrellen, me taas remonttitavaroita valikoiden. Leroystä löytyi maalien ja muden tarpeiden lisäksi myös seinäpaneelia yläkerran portaiden seiniä koristamaan.

Minun pitäisi dokumentoida paremmin talon tiloja, jotta saisin hyviä ennen-jälkeen kuvia. Vanhat kuvat ovat vähän kummallisista kuvakulmista, mutta laitan nyt joitakin vertailukuvia tähän. Olen myös haaveillut jonkinlaisesta videodokumentoinnista katseltuani varmastikin tuhansia tunteja erilaisia Italian remppavideoita Youtubesta. Ehkä linkitän blogiin jossain vaiheessa myös jotain videomateriaalia. Olen aloittanut kuvaamaan talokierrosta, jonka toivottavasti saan jossain vaiheessa linkitettyä blogiin. Tämän blogin lopussa on joka tapauksessa video.  Se ei anna oikeutta maisemalle saatika sitä seuraavalle tunteelle, mutta haluan jakaa sen silti. Joka kerran kun palaan talolle videon paikan ohi, tulee mieleeni aivan ensimmäinen kerta Bosiossa. Vietin silloin vuonna 2021 kahden nuorimman lapsen kanssa Garbagnassa kolme viikkoa. Olin siis sitoutunut ostamaan talon näkemättä sitä etukäteen. Kun ensimmäisen kerran saavuin autolla tuohon mutkaan Gavin jälkeen, tunsin voimakasta onnentunnetta. Ajattelin, että vaikka talo olisi millainen rötiskö, olisin valmis ostamaan sen vain näiden maisemien tähden. No, kuten tiedämme, talonkin kanssa kävi ihan hyvin.

Lauantaina vein tyttäreni lentokentälle ja jatkoin myös itse matkaa kohti etelää. Seuraava kirjoitus onkin Sisilia-special. Loppuun vielä video sydäntä sykähdyttävästä maisemasta. Tämä video on spontaanisti käsivaralla kuvattu ja välillä näkyy enemmän auton sisustusta kuin maisemaa, mutta se mitä näkyy, on minun maisemaani.

Matka alkoi neljältä aamuyöstä kun lähdimme vanhemman tyttären kanssa kohti Tallinnaa. Tallinnasta oli mukava lähteä eteenpäin ennen aamuyhdeksää.  Viro ja Latvia sujuivat mukavasti, tiet olivat hyväkuntoisia, mutta edelleen Via Baltica kulkee kaupunkien ja kylien läpi ja nopeusrajoitukset vaihtelevat koko ajan. Kaikkia nopeusrajoituksia ei kuitenkaan ole ilmaistu liikennemerkein, vaan ne pitää osata aina arvata erilaisista asioista. Olin nettipalstalla nähnyt vinkattavan waze-sovellusta parhaaksi navigaattoriksi ja meillä apukuski seurasi wazesta silmä kovana myös nopeusrajoituksia. Silti olen jo ehtinyt saada Virosta nopeussakot 3km/h ylimopeudesta.

Liettua oli mielenkiintoinen. Se on Baltian sisarusten köyhä ja vähän matkasta jäänyt sisar. Talot olivat yhä enemmän neuvostoaikaisia valkoharkkotaloja ja paikat kaipasivat korjausta. Englannin ymmärtäminen loppui myös. Kun kävin Hesburgerista ostamassa meille kahvin ja jäätelön, oli ensimmäisenä kassalla keski-ikäinen rouva. Ehdin sanoa espresso kava, kin hän huudahti jotain ja pakeni pois. Hän yritti saada nuorempaa naista kassalle, mutta tämä ei suostunut. Kolmas työnnettiin sitten minua palvelemaan, koska hän ilmeisesti osasi englantia. Pyysin liettuaksi (luin listasta) espresson ja sundaen ja kassa nauroi, että that’s all?, tämän takia hänet oli haettu paikalle? Laskin muuten, että Hesessä oli töissä kymmenen ihmistä, joista yksikään ei ehtinyt kassalle pitkään aikaan. Meidän lisäksemme ravintolassa söi yksi seurue ja yksi perhe jonotti minun perässäni.

Ensimmäinen majoituskohteemme oli Marijampole, joka oli neuvostoaikainen pikkukaupunki, jossa toki vain yövyimme jatkaaksemme aamulla matkaa. Lämpötila oli +12C ja satoi.

Toisena aamuna ylitimme ensin Puolan rajan ja pääsin toista kertaa elämässäni poliisin puhallusratsiaan. Puola yllätti meidät. Olen lukenut ja kuullut varoituksia Puolan ajokulttuurista ja vaikka mistä. Rajan jälkeen maaseutu oli todella kaunista, järviä ja peltoja, taloja oli kunnostettu ja kaikkialla oli kukkia. Moottoritie oli tasainen ja ihmiset ajoivat loogisesti ja huomaavaisesti. Jopa huoltoasemien vessat tekivät minuun vaikutuksen. Puolan läpi me vain sujahdimme ja alitimme aikataulun. Ajon aikana lämpötila nousi kaksikymmentä astetta ja Puolassa se oli jo reippaasti päälle +30C. Toisen yön vietimme Auschwitzin kaupungissa, Puolaksi Oświeçim. Olin vuokrannut meille asunnon, joka oli kerrostaloasunto. Kerrostalokompleksi oli selkeästi neuvostoaikainen, mutta jokainen talo oli nyt maalattu iloisen väriseksi ja piha-alueet olivat kauniisti hoidettuja. Lasten leikkialue talojen takana oli suuri ja täynnä Lappsetin välineitä. Asunnon porraskäytävä henki entisiä aikoja, mutta asunto oli kauniisti remontoitu.

Pidimme ajamisesta yhden välipäivän ja kävimme Auschwitzissä. Meillä ei ollut etukäteen lippuja, mutta yhdeksän jälkeen aamulla emme joutuneet kovin pitkään jonottamaan. Paikkaan pääsee vain tietyssä kielislotissa oppaan johdolla. Seuraava englanninkielinen opastus, jossa olisi ollut tilaa, olisi ollut vasta kolmen tunnin kuluttua, joten yritin saada meidät italiankieliseen ryhmään, jossa oli yksi paikka vapaana. Ryhmäkoosta ei voitu kuitenkaan joustaa, joten nappasin paikat seuraavaan, johon mahduimme, eli saksankieliseen ryhmään. Opastuksen kielellä ei sinänsä ollut merkitystä, luvut ymmärrämme saksaksi ja opastauluja englanniksi oli paljon. Paikka on pysäyttävä ja ehkä juuri saksalaisten kanssa kiertäessä tunnelma oli hiljainen.

Seuraavana päivänä ajoimme Tsekin läpi Itävaltaan, jossa yövyimme läheltä moottoritietä varaamassani majatalossa. Oli mukava yllätys, kun lähistöltä löytyi kaunis järvi, jonka rannassa kävimme syömässä. Itävalta on mielenkiintoinen paikka. Ihmiset ovat samalla tavalla kiinnostuneita ihmisistä kuin Saksassakin. Aamupalalla maapuripöydän herra otti meihin kontaktia laskemalla suomeksi kymmeneen. Hän oli kierrellyt joskus Suomea ja kehui suomalaisia ja jokamiehenoikeuksia. Lähtiessämme aamupala piti maksaa käteisellä, jota minulla ei ollut. Onneksi tyttärellä oli, ettei mennyt taas hankalaksi. Wienissä aikoinaan kahvilassa piti maksaa käteisellä, johon emme olleet miehen kanssa varautuneet ja toimivan automaatin löytäminen silloin oli oma tarinansa.

Aamu nro 5:n ajo suuntautui Sloveniaan, jonne ystäväni on muuttanut. Euroopan raja-asemat ovat ihan naurettavia, mutta Slovenian rajalla oli sentään portti, jonka läpi ajettiin. Minulla ei ollut oikein valmiiksi mielikuvaa Sloveniasta, mutta maalla on pitkä historia eri maiden pelinappulana ja historian kerrokset näkyvät siellä. Käväisimme nopeasti Mariupolissa, jonka vasta kylteistä tajusin olevan historiallinen Marburg. Ystäväni lähikaupunki Ptuj oli sitä kauniimpi ja ehkä perinteisempi slovenialainen kaupunki. Iltapäivän hengailun jälkeen ajoimme vielä illaksi Triesteen. Heti Italian rajan jälkeen tiet muuttuivat niin jyrkiksi ja kapeiksi, että ihan joka käännöksestä emme uskaltaneet ajaa, vaan menimme pidempiä reittejä.

Piipahdimme Triestessä, jossa tosiaan näkyy Slovenian vaikutus. Matkalla kävimme myös Veronassa, joka oli todella kaunis kaupunki. Koska oli sunnuntai, kaduilla oli erilaisia musiikkiesityksiä ja mukava tunnelma. Lämpötila oli pysynyt Puolasta saakka yli kolmessakympissä, joten yhtäkkiä tuntui todellakin kesälomalta.

Veronasta lasketeltiinkin ihanaa italialaista tasaista moottoritietä talolle saakka. Italiassa ajaminen, poislukien Triesteen saapumisen antiikkitiet, on mukavan kotoisaa. Ja aina kun kotivuoret toivottavat meidät tervetulleiksi, on se ihan parasta. Tällä kertaa matka sujui paremmin kuin hyvin. Mitään negatiivisia yllätyksiä ei tapahtunut, näimme ja koimme paljon ja matka oli vähän kuin oma lomansa. Talolle päästyä alkoikin taas tiukka remontointi. 😊

Kevättalvi on vaikea minulle. Toki myös loppusyksy ja alkutalvi ja ja…Joululoman jälkeen pohdin taas aivan tosissani mahdollisuuksia elämänmuutokseen. Ei ole järkeä viettää kuukausia odottaen vain kesää. Pitkän talven jälkeen toki koitti toukokuu, jolloin pääsin takaisin Bosioon. Siinä välissä helmikuussa kantautui Bosiosta uutisia, että naapurin pappa, Ezio oli kuollut. Se kosketti kovasti. Ezio oli päivät kotona ja jutteli kanssani maailmantilanteesta ja milloin mistäkin. Hän oli huolissaan sodasta ja sen vaikutuksesta Suomeen ja oli aina kiinnostunut ajomatkoistamme Suomesta Italiaan. Ezio auttoi minua myös empimättä silloin, kun olin unohtanut avaimen sisään ja piti tehdä pieni murtokeikka. Ezion rouvaan en oikein koskaan ole tutustunut samalla tavalla, tevehdimme toki kohteliaasti. Minulle ei ole vielä oikein selvinnyt miksi italialaiset naiset pysyttelevät niin etäällä. Rauha Ezion sielulle ja tästä pääsenkin aasinsillalla toukokuun reissun kohokohtaan.

Toukokuussa tulimme vapun viettoon kahden lapsuudenystäväni kanssa. Kun olin pihalla, viereen pysähtyi auto. Autosta nousi Marzano, iloisena kuten aina. Voi miten hyvä onni sattuikaan, kun satuin olemaan juuri silloin Bosiossa! Marzano kertoi, että Bosion Serran pikkukappelissa olisi puolivuosittainen Rosario juuri sinä iltana! Meidän oli toki tultava mukaan. Puoli yhdeksältä, sen Marzano toisti useampaan kertaan ja minun oli toistettava kellonaika osoittaakseni, että olin ymmärtänyt. Niinpä suuntasimme puoli yhdeksältä pikkukappeliin. Naiset istuivat sisällä ja miehet ulkona paitsi Marzano, jonka perheellä on tänä vuonna vetovastuu pikkukappelin (n. 4m² + pikkuruinen lapsikuoroparveke ja urut) ylläpitämisestä. Läsnä oli myös pappi, joka näytti varsin pitkästyneeltä ja toimituksen aikana viestitteli puhelimellaan, hänen rooliinsa kuului ainoastaan yhden liturgianpätkän lukeminen. Pappi poistui paikalta heti virallisen osuuden loputtua. Katolisen kirkon pappiasia on muuten yksi mielenkiintoinen aihe, mutta eipä siitä tällä kertaa sen enempää. Rouvat selittivät meille tilaisuuden etenemisen ja muut yksityiskohdat ja minusta oli erityisen mukavaa olla naisten kanssa vuorovaikutuksessa. Tilaisuus eteni näin: Yhdellä rouvista oli rukousnauha käsissään. Rukousnauhassa oli kolmen värisiä helmiä sekä riipuksena Jeesus. Rouva toisti jokaisen helmen kohdalla (todella monen) ylistyksen Neitsyt Marialle ja aina värin vaihtuessa lausuttiin Isämeidän-rukous. Riipuksen kohdalla pappi luki paperista osuutensa, jonka jälkeen toinen rouva luki lauseita lapusta, näihin lauseisiin aina vastattiin samalla tavalla. Lopuksi pappi lausui Herran siunauksen ja pieni seurakunta lauloi kauniin virren.

Virallisen osuuden jälkeen suoritettiin arvonta, kolme lahjapalkintoa arvottiin niiden perheiden kesken, jotka ovat osallistuneet kappelin talkoisiin. Kolmas palkinto oli kymmenen kappaletta onnellisten kanojen munia, toinen palkinto uunivuoka ja kolmas palkinto kattila. Me saimme olla onnettaria, koska olemme kuulemma lähempänä lapsuutta kuin muut osallistujat. Arvonnan jälkeen tarjoiltiin todella hyviä ja kauniita pikkuleipiä sekä itse tehtyä viiniä, jota olikin mukana useampi pullo. Ehkä seuraavilla juhannusjuhlilla joku uskaltautuu Marzanon ja naapurini lisäksi juttelemaan.

Pieni vappuloma toi energiaa jaksaa lukuvuosi töissä loppuun. Umpiväsyneenä heräsin ensimmäiseen lomapäivään kesäkuussa ja auton pakkaaminen on täydellistä palautumista työvuodesta. Tällä kertaa olimme suunnitelleet vanhemman tyttären kanssa uudenlaisen ajomatkan, peräti viiden yön nukkumisilla ja kuuden päivän ajoilla. Ehkä viime vuoden yöseikkailut vähän vaikuttivat päätökseen. Olen muuten vähän tuskastunut tähän wordpressin blogipohjaan. Olen käyttänyt aika paljon aikaa saadakseni postauksiani lajiteltua ja järjestyksen käännettyä, mutta en ole onnistunut. Tässä pitkässä postausvälissä oli vielä tullut päivitys, joka ei ainakaan ollut tehnyt tätä käyttäjäystävällisemmäksi. Joka tapauksessa, pohja ei kestä kovin pitkiä kirjoituksia, joten jatkuu seuraavalla kerralla.

Haaveilin tästä jo parina edellisenä jouluna, mutta päädyimme kuitenkin kahdesti lähtemään miehen kanssa Bosioon vasta joulun jälkeen. Tänä vuonna ilmoitin, että minä aion lähteä nyt jouluksi Italiaan, mukaan tulevat ilmoittautukoot! Sain mukaani miehen, vanhimman pojan ja tämän avovaimon sekä nuorimman tyttäreni, jolla ei ole vielä päätösvaltaa. Viimeksi mainittu luopui hyvin vastahakoisesti suomalaisesta joulusta ja muistutti meitä useaan kertaan matkan aikana, kuinka aiempina jouluina oli ollut enemmän sitä ja tätä. Minusta ajatus tuntui jo ennakkoon taivaalliselta: ei joulusiivousta, hössötystä ja viime hetken puurtamista. Työt pakettiin ja koneen suunta kohti Bosiota.

Viikkoa ennen matkan alkua anoppini menehtyi varsin yllättäen. Olimme molemmat mieheni kanssa jo valmiiksi aivan uupuneita syksyn työputkesta, joten päätimme, että hoidamme vain pakolliset asiat Suomessa, emmekä peruuta matkaa, joka todella tuli nyt tarpeeseen. Niinpä lähdimme kohti Italiaa sunnuntaina 22.12.. Joulun jälkeisinä päivinä pystyimme myös etänä hoitamaan hautajaisjärjestelyjä ja muuta Italiasta käsin.

Pakkasimme mukaamme muutaman joulukoristeen ja lahjoja nuorimmaiselle ja joulun alku oli todellakin stressitön. Lentoasemalta auto hoitui mukaan meille uudesta vuokraamosta oikein ystävälisesti. Tämän toimijan vakuutus oli kuitenkin aiempia kalliimpi. Asiakaspalvelija ehdotti minulle hymyillen osavakuutusta, joka korvaisi minun aiheuttamani vahingot ja otin sen, koska mitäpä muuta sitä voisi tarvita? Ajoimme ilman ruuhkia kaupan kautta talolle, jossa meitä odotti aika vilpoinen kuuden asteen sisälämpötila. Alakerrassa oli kaksi patteria päällä, mutta niiden termostaatit olivat todella pienellä. Lisäksi päättelimme pilaantuneista pakasteista, että Bosiossa oli ollut vähän pidempi sähkökatkos ehkä vain vähän aiemmin.

Ensimmäinen yö oli kylmä, mutta viileässähän on hyvä nukkua. Pattereilla ja biotakalla saimme lämpötilan nousemaan viiteentoista ja kaikilla oli lisäksi muutama villakerros päällään. Jouluaattona kävimme ennen lahjojen avaamista kävelyllä ja aurinko lämmitti ihanasti. Ostimme jouluksi paljon valmiita herkkuja, ja rakensimme omannäköisemme joulupöydän. Ruokana oli alkusalaattia, lohta, valmiita sardelleja, katkarapuja, juustoja sekä tietenkin italiansalaattia, joka on Pohjois-Italiassa tärkeä juhlapöydän osa. Toki sen nimi italiassa on venäläinen salaatti. Pääruoaksi söimme uunikasviksia ja kanaa. Kahvin kanssa nautimme naapurin joululahjaksi tuomaa genoavalaista pandolcea ja suklaata.

Parin päivän syömisen jälkeen lähdimme tapaninpäivän ajelulle Camogliin. Edelleen vähän viileässä talossa oleilun jälkeen rannikon lämmin tuuli ja aurinko tuntuivat verrattomilta. Takaisin tullessa autossa syttyi öljyvalo palamaan. Ajoimme talolle ja seuraavana aamuna soitin vuokra-autoyhtiöön. Ensimmäinen osa autoepisodista käsitti kolme puhelua, joiden seurauksena hinausauto tuli hakemaan auton pihastamme. Asiakaspalvelija oli etsinyt Bosion kartalta, ei hakutoiminnolla, vaan minun ohjeillani, ja todennut sen olevan kaukana. Kuvittelin kuitenkin, että auto vietiin öljynvaihtoon ja että se palautettaisiin sitten minulle. Kysyin asiaa hinausmieheltä, mutta hän kertoi vain hakevansa auton. Hän kuitenkin antoi yhteystiedot korjaamoon. Soitin noin kolmen tunnin odottelun jälkeen korjaamolle, josta vastattiin, ettei auto ole heillä, he vain hoitivat hinauksen. Lähdimme autoa odotellessa kävellen Bosion pikkukauppaan. Kauppamatkalla minulle soitti asiakaspalvelija nro 3 ja kysyi huolestuneena, miten pärjään ilman autoa? Sanoin, etten pärjää, että haluaisin sen takaisin. Hän kysyi, että missä auto on tällä hetkellä? Tämä hiukan nosti minun huolestuneisuuteni astetta.  Sovimme, että hän selvittelee asiaa ja soitan talolle päästyäni hänelle takaisin. Soitin ja siirryimme osaan kaksi. Osa kaksi autoepisodista vaati useita puheluita autovuokraamoon. Ensin soitin, neuvoin Bosion (ei taaskaan hakutoimintoa, vaan Serravalle, Gavi…ei, en ole Calabriassa…kyllä, tamä on aika kaukana). Asiakaspalvelija ei tiennyt missä autoni oli ja miten asiassa edettäisiin, mutta lupasi soittaa takaisin.  Noin tunnin kuluttua  minulle soitti joku tuntematon asiakaspalvelija, joka ensin kysyi, että Oh honey, miksi ihmeessä olet soittanut tiepalveluun öljyvalon syttymisen takia? (Koska minun käskettiin tehdä niin). Sitten hän sanoi, ettei vakuutukseeni kuulu tiepalvelu ja  että voin hakea auton. Sen jälkeen hän lopetti puhelun. Mitä? Mistä? Aloin olla jo varsin stressaantunut.

Osa kaksi ei edistänyt asiaa, joten siirryimme kolmanteen vaiheeseen.  Uusi soitto, uusi ihminen. Tämä nuori nainen kertoi minulle, että koska olen niin kaukana ja koska vakuutukseeni ei kuulu tiepalvelu, minun pitää itse hakea uusi auto. Voisin hakea auton vaikka Linatesta. Kysyin, että millä minä pääsen Linateen? Hän vastasi, että voin tulla taksilla, mutta minun pitää itse maksaa matka. Tässä vaiheessa aloin hermostua. Sadan kilometrin matka taksilla maksaisi useampia satasia ja lisäksi ajatus taksikuskin kanssa vietetystä ajasta ei varsinaisesti innostanut. Ilta oli jo pimennyt ja kuten asiakaspalveliajatkin olivat moneen kertaan todenneet, olin ihan kuusessa, ilman autoa. Yritin sanoa vielä, ettei Bosiossa ole edes mitään takseja, enkä nyt todellakaan ala maksamaan tuollaista matkaa. Nainen vastasi, että kyllä taksi löytyy, internetistä. Päästäkseen minusta eroon, hän lupasi soittaa uudelleen. Varsin pitkän ajan kuluttua soitti taas uusi henkilö, joka vähän sovittelevammin ehdotti, että hakisin auton seuraavana päivänä junalla Genovasta, joka näytti olevan Linatea lähempänä. Tällä välin olimme miettineet vaihtoehtoja ja annoin periksi. Koska olimme joka tapauksessa olleet menossa seuraavana päivänä Torinoon, ehdotin, että hakisin auton sieltä.

Seuraavana aamuna istuimme kaikki Marion taksiin. Olimme jo aiemmin löytäneet Marion taksin sieltä internetistä, hän toimi noin 15 kilometrin päässä Arquatassa. Mario ajoi meidät junalle ja puhui ja kyseli taukoamatta. Ensin hän aloitti kysymällä, että mitä ihmettä teemme niin rumassa ja mitättömässä paikassa kuin Bosio. Hämmennyin vähän kysymystä ja puolustelin paikan kauneutta. Lopulta hän alkoi nauraa, että Bosio on hänestä niin ruma, koska hänen anoppinsa on Bosiolta. Sen jälkeen hän halusi tietää, keitä autossa olevat henkilöt ovat. Hän osoitti edessä istuvaa poikaani ja sanoi, että hän näyttää suomalaiselta, mutta takana istuva tyttö ei, tarkoittaen poikani puolisoa. Vastasin, että hän on kyllä suomalainen, mutta hänen isänsä on muualta. Mario jatkoi tarkempia kysymyksiä, ja taputti poikaani selkään, että hyvin hoidettu homma, poika, kyllä olet kauniin tytön löytänyt. Kysymykset jatkuivat, kuinka vanha tyttäreni on, onko minulla vielä muita lapsia, missä he ovat nyt, kunnes hän yhtäkkiä alkoi saarnaamaan Fiat Pandojen kauheudesta ja siitä, kuinka ne pitäisi kaikki polttaa. Nauroimme jälkikäteen ajatukselle siitä, millainen matkani olisi ollut Linateen Marion kyydissä.

Torinosta sain uuden auton avaimet melko nihkeältä työntekijältä, joka toisteli sitä, että minun pitää ymmärtää, että uusi auto on kalliimpi kuin se, mistä olen maksanut. Lopulta olimme tyytyväisiä, kun alla oli taas auto.

Välipäivinä päätimme pojan ja tämän puolison kanssa kiivetä Bosion korkeimmalle huipulle, Monte Tobbiolle (1100m). Miehelläni on paha tapa sairastua aina työstressin hellittäessä, eli oikeastaan aina Bosiossa. Hän siis jäi lapsen kanssa talon vahdiksi. Reitti kohti huippua kulki varjon puolella ja purot olivat jäässä. Maisemat olivat kauniita ja jaksoimme varsin hyvin ylös asti pienillä tauoilla. Minulle selvisi, että viimeksi yrittäessäni ystävieni kanssa, olimme valinneet yhdessä risteyksessä väärän suunnan, sen missä luki edistyneille kiipeilijöille. Normireittiä pitkin huippu oli saavutettavissa. Ihailimme hetken maisemia huipulta aurinkoisessa säässä ja laskeuduimme alas. Takaisintulo olikin yllättävän rankka ja alas päästessämme pohkeet olivat kaikilla aika jumissa. Seuraavina päivinä talolla kuului erinäistä ähkinää meidän mennessämme portaita ylös tai alas. Huipun saavuttaminen oli kuitenkin mukava tunne ja kotona melanzane parmigiana maistui oikein poikkeuksellisen hyvälle.

Uusi vuosi Bosiossa oli rauhallinen. Nuoriso lähti yöksi Milanoon, mistä pojan avovaimo lähti eteenpäin kavereidensa luokse Berliiniin. Odotin valtavaa määrää ilotulitteita, mutta mitään ei kuulunut mistään. Vähän ennen puolta yötä lähdimme kävelemään kylälle. Vielä minuuttia ennen vuoden vaihtumista oli aivan hiljaista pöllöä ja baarista kantautuvia ääniä lukuun ottamatta. Sitten kello löi kaksitoista ja ympäri laaksoa alkoi kuulua Buon anno nuovo! -huutoja, ilotulitteet lähtivät ilmaan ja kirkonkellot alkoivat lyödä. Hetki oli aika maaginen. Tulitus loppui myös nopeasti. Etelä-Italiassa uutena vuotena ilmeisesti lähetetään valtavasti ilotulitteita, mutta jopa Milanossa tulitus alkoi vasta vuoden vaihtuessa ja loppui melko nopeasti. Viimeiset päivät lomasta vietimme leppoisasti oleillen ja pelaillen sekä kävimme Genovassa puistossa, jossa on peuroja ja vuohia. Jopa alennusmyynnit jäivät suunnitellusta poiketen välistä. Loma oli täydellinen irtiotto raskaasta arjesta ja mikä parasta, aurinko paistoi melkein loppuun saakka joka päivä.

Ennen uutta vuotta kävimme rautakaupassa etsimässä etanolia biotakkaan. Koska etanoli oli loppu, keksin hetken mielijohteesta ostaa melko edullisen lämmityslaitteen ja siihen parafiiniöljyä. Vaikka mies kotona taas pudisteli epäuskoisena päätään minun impulsiivisuuteni vuoksi, joutui hänkin myöhemmin myöntämään, että se oli huippuostos. Viimeisen viikon saimme nauttia yli kahdenkymmenen asteen sisälämpötilasta, kun uusi laite lämmitti talon paksut kiviseinätkin. Seuraavalla kerralla ostan vielä toisen samanlaisen ruokahuoneeseen. Ja ehkä kylpyhuoneeseenkin. Ja ehkä…

Pois lähtiessä järjestin viimeisen pienen jännityshetken miehelle. Olin varannut edellisestä vuodesta oppineena ajamiseen ja siirtymiin hyvin aikaa, koska Bergamon lentokentän ympäristön ruuhkat vaativat aikaa ja kärsivällisyyttä. Auton vastaanottanut vuokraamon mies tarkasteli autoa pieteetillä, mutta onneksi meillä ei ollut kiire. Laukkujonossa tajusin kuitenkin, että olin ottanut lapselle mukaan pari vuotta aiemmin vanhentuneen passin. Kymmenvuotias oli kuvassa noin kolme.  Vedin syvään henkeä, ei ongelmaa, passi oli ihan ok todistus, joka kelpasi kotimatkaa varten. Seuraavan kerran Italiaan pääsen varmaan vasta toukokuussa, jolloin onkin jo ihana kesä!

Nyt on syyskuu ja kirjoitan tätä Suomesta. Ehdin paluun jälkeen vielä käväistä Bosiossa kahden kymmenvuotiaan kanssa. Matka sisälsi uimista joessa ja vesipuistossa sekä maltillisesti shoppailua. Neljä päivää oli tälle juuri sopiva aika. Meidän lähin vesipuistomme Parco Acquatico Lavagello on ihana. Se on riittävän suuri ja monipuolinen melko aralle lapselle, mutta sieltä löytyisi myös pari kunnon vesiliukumäkeä. On suuri oleskeluallas ja toinen matkauintiin sekä alue pienimmille. Hinnat ovat maaseutumaiset: kymmenvuotias maksaa vielä lapsen hinnan, eli seitsemän euroa ja aikuinen kympin koko päivästä ja pukuhuoneesta. Nurmikolla voi oleskella peitolla tai sitten voi maksaa 2,50 aurinkotuolista. Baarista ostin tytöille pizzat kolme euroa kappale.

Palaan takaisin heinäkuun loppuun. Ystäväni miehineen tuli vieraaksi muutamia päiviä ennen lähtöä. Loman loppu ei näin tuntunut pelkästään ankealta odotukselta, vaan sisälsi kivaa ohjelmaa. Kävimme Varazzessa ja joella. Vaikka emme kovin herkkiä lämmölle olekaan, oli Varazzen +37C vähän miellyttävyyden rajoilla. Ligurian rantakaupungit ovat keskenään aika samankaltaisia, focaccia oli hyvää ja meri oli lämmin.

Keräsimme taas luumut, joita tuli tänä vuonna vähemmän kuin viime vuonna (naapuri muistutteli puun leikkaamisesta), pakkasimme auton ja suuntasimme kotimatkalle. Ystävän mies jäi Milanoon ja me kolme jatkoimme matkaa ensimmäisenä pysähdyspaikkana Friedrichshafen. Aika nopeasti Milanon jälkeen ratissa alkoi tuntua pientä tärinää, joka voimistui vähitellen. Tarkastin rengaspaineet näytöltä ja päättelin, että tärinä johtuu siitä, että joka renkaan paine on vähän erilainen. Takarenkaissa oli liikaa painetta ja sitä pitäisi vähentää. Minullahan oli mukana renkaan täyttölaite, mutta ajattelin, että tyhjentämiseen tarvitaan huoltoaseman laitetta. Italian puolelta ei ilmalaitetta löytynyt. Sveitsin rajan kohdalla tärinä alkoi olla häiritsevää ja pysähdyimme taas kerran. Huoltoasemalla oli maksullinen ilmanpainepömpeli, mutta en ymmärtänyt yhtään miten sen olisi saanut toimimaan. Päätin yrittää omalla laitteellani niin, että jätin laitteen suukappaleen vähän irti, jolloin venttilistä alkoi suhista ilmaa. Hiki virtasi pitkin selkää, kun ahkeroin yli kolmenkymmenen asteen helteessä, mutta onnistuin tasaamaan renkaiden paineet. Huoltoasemalta lähtiessä ajoin tietenkin väärin ja saimme ajaa hyvän matkaa alhaisella nopeudella. Tuntui, että paineen lasku auttoi vähän. Heti moottoritielle palattuamme, todellisuus iski kasvoihin. Edessä olisi kuitenkin vielä kolmisensataa kilometriä Sveitsin puolella ja muutamia kymmeniä Itävallan puolella. Pysähdyimme Sveitsissä siinä korkeimmalla taukopaikalla, mutta jännityksen luoma möhkäle vatsassa esti maisemista nauttimisen. Tämän pysähdyksen jälkeen tärinä vain paheni. Jätimme piipahduksen Liechtensteinissa väliin ja ystävä soitti mieheltä neuvoa. Mies sanoi, ettei tarvitse välittää, voi olla että renkaasta on tasaoainottava paino pudonnut. Tuumimme, ettei hän ehkä ihan saanut kiinni minkälaisesta tärinästä puhuimme.

Lapsi yritti takapenkillä keventää tunnelmaa, että tärinä tuntui mukavalta ja ystävä soitteli musiikkia ja yritti saada huomioni muualle, mutta en paljon muuhun keskittynyt kuin tärinään. Viimeinen sata kilometriä Sveitsin puolella oli yhtä tuskaa, enkä uskaltanut enää ajaa yli kahdeksaakymppiä, joten se myös kesti pitkään. Kun maps viimein ohjasi Itävallan puolelle, alkoi vähän helpottaa. Muistin vasta vähän matkaa Itävallan puolella, että koska meillä ei ole Itävallan tietullitarraa, meidän olisi pitänyt ajaa vielä yksi liittymä Sveitsin puolella. Se oli nyt liian myöhäistä, joten matka jatkukoon. Saksan rajan lähetessä vauhti hiipui kuuteenkymppiin, mutta matka eteni. Saksan puolen tie oli mutkikas ja kapea, joten keräsin perääni hermostuneiden autoilijoiden jonon, jonka päästin sopivassa kohdin ohi. Kun viimein Friedrichshafenissa pääsimme airbnb:n pihaan, oli puoliksi voittajafiilis. Olimme selvinneet tästä päivästä, mutta nyt oli lauantai-ilta ja ratkaisua (tuomiota) tärinään oli odotettava maanantaihin saakka. Onneksi aikataulu tosiaan oli sellainen, olimme varanneet kaksi yötä tähän majapaikkaan, koska sunnuntaina emme olisi lähteneet mihinkään.

Sunnuntaina kävelimme aurinkoisessa Friedrichshafenissa ja kiertelimme rannan kultturimessuja. Saksassa on monia mukavia kohteita ja tämä on yksi niistä. Maanantaiaamuna kello soi ärsyttävän aikaisin heti seitsemältä ja olin ennen kahdeksaa rengasliikkeen oven takana tärisevän autoni kanssa. Kun auto nostettiin ylös näin itsekin, miten vasen eturengas oli kulunut ihan muodottomaksi. Rengasliikkeen työntekijät olivat ystävällisiä ja nuorempi osasi englantia. Vanhempi mies oli hauska ja käytti ne muutamat sanat, jotka osasi ja saksaksi loput. Kerroin odotellessani Suomesta ja Italiasta. Eturenkaat oli pian vaihdettu ja pääsimme jatkamaan matkaa nyt neljällä uudella renkaalla. Olisin voinut tanssia.

Matka jatkui yllättävän sujuvasti Kasseliin, jossa meitä odotti kaunis ja siisti airbnb. Kaupassa kohtasimme suomalaisen naisen, joka oli asunut Kasselissa monta kymmentä vuotta ja puhui Suomea hauskasti. Kasselissa asuu kuulemma 60 suomalaista naista ja yksi mies, tapaamispäivä on torstaina vakipöydässä. Olisin voinut muuttaa aurinkoiseen Kasseliin, niin helpottinut olo minulla oli. Viimeisenä ajopäivänä ajoimme Lyypekkiin, kiva kaupunki sekin, ja lopulta illalla laivalle. Satamassa jo törmäsin suomalaiseen kasvatuskulttuuriin; kun vanhemmat ja lapset ovat väsyneitä, on vaikea erottaa kummat ovat kumpia. Se siitä, kultturisokkia ei voi välttää tietyissä asioissa Suomeen palatessa. Toivottavasti ensi vuoden matkat kuitenkin sujuvat vähän helpommin. Renkaiden osalta ei ainakaan nyt pitäisi olla ongelmia.

Kotiin palattua saapui postissa ikävä yllätys. Luulin, että kyseessä oli vain sakko Itävallasta, olinhan ajanut liian pitkän pätkän moottoritietä ilman tarraa. Sakko olikin tullut, olin tehnyt saman virheen jo menomatkalla. Väsyneenä yön tapahtumista olin seurannut mapsia, unohtaen aiemman liittymän. Ohjeet tähän ilmaiseen pätkään ovat hankalat ja vaikeat löytää. Posti ei kuitenkaan tuonut minulle sakkoa, vaan ilmoituksen sakon maksamatta jättämisestä. Lukuisten yhteydenottojen jälkeen kahteen Itävallan viranomaiseen sekä Suomen postiin, sain selville, että sakko oli lähetetty minulle kirjattuna kirjeenä, mutta ilmoitusosa kirjatusta kirjeestä oli jäänyt saapumatta meille saakka. Aneluista ja pyynnöistä huolimatta Itävallan sekä Suomen viranomaiset pysyivät kannassaan, kirjatun kirjeen on ollut pakko saapua perille ja minä olin laiminlyönyt maksamisen. Posti tosin viimeisessä viestissä pahoitteli, että jos on jotain sekaannuksia käynyt, niin voihan. Itse en voinut reklamaatiota tehdä, eikä sitä haluta tehdä Itävallasta. Alkuperäinen sakko oli 120 euroa (kalliit viisi kilometriä) ja lopullinen tuhmuusmaksu olikin sitten 300 euroa. Sakon siis tarjouduin maksamaan heti kun siitä kuulin, mutta se mahdollisuus oli mennyt jo. Harmittaa, mutta yritän suhteuttaa tämän asian.

Ensi vuodeksi suunnittelen vähän pidempiä ajomatkoja ja aion hankkia Itävallan tarran, vaikken edes ajaisi maan läpi. Laitan vielä loppuun muutaman vähän mukavamman kuvan. Bosio, näemme taas lokakuussa!

Eilen oli se päivä, josta taas alkoi viimeinen viikko Bosiossa. Alkoi vähän iskeä paniikki, etten ole tehnyt niitä asioita, joita olin suunnitellut. Yleensä ottaen, olemmeko tehneet yhtään mitään? Ehkä oleminen Italiassa aiheuttaa sen, että paniikinomaisesti pitäisi olla koko ajan menossa johonkin. Niin paljon kaikkea näettävää ja koettavaa on ympärillä, että tuntuu menettävänsä jotain, jos ei koko ajan touhota ympäriinsä.

No, pääsin hetkellisestä ahdistuksesta ylitse. Vuosia on toivottavasti vielä edessä ja koittaa sekin aika, kun minulla ei ole tuota ihanaa, mutta ah, niin raskasta lisäosaa koko ajan mukanani. Vähän jo alustavasti keskusteltiin mahdollisuudesta, että hän lentäisi tänne ensi kesänä serkun kanssa (EI!) ja lähtisi isän kanssa aiemmin pois (ehkä). Katsotaan. Ensi vuonna, tai syksyllä, tai keväällä olisi kiva tehdä junalla joku useamman päivän reissukin. Tänä kesänä rahat menivät kyllä aika pitkälti remontteihin, vaikka laskuja ollaan odoteltu ja osaa edelleen odotellaan.

Sähkömies laittoi viestiä, että voisi tulla tekemään maadoituksen taloon. Hän myös tuli ja teki sen. Samalla hän löysi ovikellon takaa ilmeisesti jonkun itse tekemän johtoyhdistyskaapin. Mies aivan kalpeni, kun kellon levy irtosi ja sen takaa ilmaantui johtojen sekamelska. ”Pericoloso!”, hän huudahti ja päätti, että nyt laitetaan Salvavita kaappiin. Salvavita on se johtokeskus, jota yritin hänelle viime kesänä selittää, toki tietämättä vaarallisesta virityksestä eteisessä. Pari päivää myöhemmin sain laskun koko hommasta. Vaikka loppusumma vähän kirpaisee, on yksi juttu taas taputeltu.

Lapsen kanssa ei olla tehty nyt mitään erikoista. Kävimme Genovassa Siirtolaisuus-museossa, josta vähän pettymyksekseni puuttui Italiaan suuntautuva maahanmuutto. Muuten museo oli kyllä kiinnostava, joskin olen kummastuttavan paljon tutkinut Italian siirtolaisuutta, eikä mitään kovin yllättävää tullut vastaan. Tarinat ovat toki aina mielenkiintoisia. Tulomatkalla kävimme Ikeassa. Genovan tiet ovat todella kummallisia ja siellä eksyy aina. Taas tiet menivät eri lailla kuin mapsissa, mutta ihmeellisesti selvisimme perille eksymättä. Minä itse siis mieluumlin kulkisin junalla Genovaan, mutta en nyt jaksanut lapsen valitusta. Genovan liikennettä on varmaan suunnitellut lukematon määrä insinöörejä, joista jokainen on lisännyt aina yhden kaistan johonkin tien pätkään (jonka jälkeen kaista yllättääen loppuu), tai jopa oman kerrostien tai tunnelin. Liikemneympyrätkin ovat paljon moniulotteisempia kuin tylsässä Suomessa.

Vaikka haluamme pitää talon sisustuksen sopivan vanhana ja tyylikkäänä, löytyy Ikeasta aina jotain, mitä ei muualta löydy. Meillä on eteisessä jatkuva kenkäongelma. Tilaa ei kuitenkaan ole kuin pieni kolo ja ainoa kenkäkaappi, joka siihen mahtuu löytyi Ikeasta. Lisäksi löytyi pieni kirjoituspöytä lasten piirustusharrastusta varten ja viinipulloteline ja sen sellaista pientä. Lakanoita emme olisi kyllä enää tarvinneet, mutta sitruunalakanat olivat lähes ilmaiset. Poislähtiessä söimme jäätelöt. Vierestä kulki mies, joka puhui koiralleen suomea. Tervehdin häntä suomeksi, sen verran kauan on taas oltu  Italiassa, että alkaa tervehtiminen päästä ulos ennen ajatusta. Hän vastasi yllättyneenä ja pyysi sitten, jos voisin pidellä hänen koiraansa, että hän voi hakea itselleen jäätelön. Ihan tavallista täällä. Juttelimme sitten jonkin aikaa talon omistamisesta, remontoinnista ja kokemuksistamme. Heilläkin oli asunto, tai oikeastaan kaksi, Italiassa eikä syynä ollut muu kuin aikoinaan ensimmäisen lomamatkan mukanaan tuoma hiipivä hulluus, joka syö koko käden. Mies kertoi, että oli juuri tulossa urheilukaupasta, johon oli unohtanut luottokorttinsa kassalle. Pois kävellessään seuraava asiakas oli juossut hänen peräänsä ja tuonut hänen korttinsa. Totesimme, että kokemukset ovat saman suuntaisia. Italialaiset ovat olleet molempia kohtaan rehellisiä ja auttavaisia, vaikka tottakai muitakin kokemuksia on ja suureen maahan mahtuu monenlaista tallaajaa.

Viimeinen viikko. Joka toinen päivä ajattelen, että olen jo valmis lähtemään, joka toinen päivä iskee ajatus aamuheräämisistä töihin ja se, mitä en vielä päästä ajatuksiini ollenkaan, koska en melkein kestä sitä, mutta kuiskaan: talvi. Onneksi ennen kaikkea tuota tänne saapuvat ystäväni ja hänen miehensä ja mukavien päivien jälkeen edessä on toivottavasti sujuva ja mukava kotimatka. Elokuussa tulemme jo takaisin lapsen ja hänen ystävänsä kanssa muutamaksi päiväksi. Siihen lomaan kuluu varmasti paljon uimista. Uimaan mennään myös huomenna, kun kokeillaan läheistä vesipuistoa. Nyt ollaan iltaisin käyty tuossa reilun kilometrin päässä olevalla pikku uimapaikalla. Ilma on ollut kolmessakympissä, vesi viileää ja olemme olleet kahdestaan. Minä luen kirjaa pikku pulahduksen jälkeen ja lapsi leikkii kalojen kanssa.

Tänään oltiin koko päivä poikkeuksellisesti sisällä, sillä oli luvattu rajuilmaa ja päätin siksi tehdä remonttihommia. Ei tullut rajuilmaa, mutta sain portaiden seinän koteloinnin valmiiksi ja sen jälkeen vielä pari muuta pikkuhommaa. Koteloinnin mittaaminen ja sahaaminen olisi ihan oma tarinansa, mutta ehkä tähän riittää se, että moneen kertaan piti mitata ja sahata jokainen lauta.

Kaksi asiaa, joista olen Suomessa iloinen: kiinteistövero tulee kotiin, eikä siellä ole pappataceja. Kiinteistöverolapun hain taas tälle vuodelle Municipiosta ja kävin sen sitten maksamassa postissa, josta en kunnansedän mukaan ollut viimeksi saanut oikeita leimoja. Nyt sain. Mutta aika kankea kokonaisuus suorittaa joka vuosi. Pappatacit taas ovat pieniä hietakärpäsiä, jotka lämpötilan noustessa kolmeenkymppiin saapuvat öisin sankoin joukoin iskemään hampaansa minun peiton alta paljastuviin raajoihini. Ja se sattuu yllättävän paljon, vaikka ötökät ovat minimaalisen pieniä. Ne tulevat hyttysverkon läpi ja kuolevat huonosti myrkkyyn. Ne eivät välitä ihosuihkeista tai aftersunista, eivätkä todellakaan karkotu rosmariinin voimalla. Pyysin ja sain paljon vinkkejä pappatacien karkoittamiseksi Italia-ryhmässä ja ovat ne osin auttaneet, vaan eivät ihan kokonaan.

Tämäkin kirjoitus venyi, vaikka yritän netin potentiaalin takia nyt pitää nämä lyhyempinä. Joten seuraavaan kertaan!

Suunnitelmia on aina ja jotain olisi hyvä saada toteutettuakin kesän aikana. Siskon saapuessa suihkukaappi oli jo saapunut, samoin uuden pihapöytäryhmän aurinkovarjon jalka, joka tuli erillisenä postikuljetuksena. Sisko ja loppuperhe tulivat lauantai-iltana myöhään ja juhannus olisi Italiassa maanantaina. Suomessa juhannus oli jo julhlittu, mutta tein tervetulotoivotukseksi kuitenkin mansikkakakkua, juhannuspäivän ja saapumisen kunniaksi. Sunnuntaina aamuyöllä alkoi sade. Lapset pelasivat ja olivat laitteilla ja me yritimme siskon kanssa löytää sateesta taukoja kävelyille. Välillä koko katras raahattiin sateenvarjojen kanssa ulos, eikä ehkä kellään ollut kovin mukavaa. Sunnuntaina katsoin osaavasti sääkarttoja ja lähdimme sateen tauotessa metsäreitille siskon kanssa. Vettä alkoi ensin ripotella ja tielle päästessä sitä tuli jo niin kaatamalla, että meidän oli turvauduttava partisaanimuistomerkkiin ja soitettava lankomies hakemaan meidät autolla.

Maanantaina ja tiistaina tein etätöitä ylimmästä kerroksesta ja se oli aika erikoinen kokemus, yhdistää työelämä Bosion taloon. Tiisaina saimme myös aloitettua vanhan suihkukaapin purkamisen ja uuden rakentamisen. Suihkukaappi-projekti onkin ollut sujuvin projekti tähän mennessä. Vanha kaappi lähti nätisti pois ja uusi mahtui vanhan tilalle, putketkin olivat oikeissa paikoissa. Ainoa, minkä takia jouduimme tekemään rautakauppareissun, oli uusi viemäriputki, jonka päätimme samalla uusia. Sekin löytyi Bricosta ihan ensimmäisellä yrittämällä. Ja luulen, että työkaluarsenaali alkaa olla jo aika hyvä, tietyt pihdit ja viila vielä puuttuvat, mutta suurin osa asioista löytyy. Lanko on tuonut talolle sellaisen ihanan rasian, jossa on perusmeisselipäiden lisäksi sellainen väännin, jonka nimeä en tiedä, mutta jolla voi vääntää hankalatkin ruuvit ja mutterit. Toivoin sellaista myös itselleni syntymäpäivälahjaksi.

Siskon perhe lähti Imperiaan rantalomalle keskiviikkona, kun Bosiossa vihdoin alkoi sadeverho väistyä. Imperian rannalla ei ollut ollut viileyden takia ruuhkaa, mutta Bosiossa alkoi olla jo ihan mukavat lämpötilat. Keskiviikkona tilaamani ulkopöytäryhmä saapui ja sen kokoaminen torstaina ulkona auringossa oli alkuun aika kuumaa puuhaa, kunnes keksin koota varjon ensimmäiseksi. Kävimme myös lapsen kanssa etsimässä joelta uusia uimapaikkoja. Lapsi huokaili äidin reittivalintoja, kun välillä raivattiin tieltä piikkipuskaa ja välillä kuljettiin kengät kädessä puroa vastavirtaan. Löysimme aivan täydellisen paikan, joskaan emme tällä kertaa käyneet siellä.

Lauantaiaamuna saimme suihkukopin valmiiksi loppujen lopuksi aika hikisissä tunnelmissa. Lasin ja seinän väliin työnnettävä tiiviste oli erityisen hankala, onneksi lankomies on astetta näppärämpi kuin minä. Mutta nyt meillä on suihku, joka suihkii vain sinne, minne pitää! Olimme tilanneet myös uuden pesukoneen ennen siskon lähtöä rantaan. Tuontiaikaväli oli pe-ti. Koska siskon perhe oli perjantaina vielä pois talolta kannoimme vanhan pesukoneen alaovelle odottamaan poisvientiä jo ennen perheen lähtöä. Uusi pesukone ei tullut perjantaina. Se ei myöskään tullut maanantaina tai tiistaina. Keskiviikkona soitin kuljetusliikkeen asiakaspalveluun ja koin hyvin erikoisen puhelun. Toisessa päässä nainen puhui niin nopeasti ja paljon, etten ymmärtänyt kuin sanan sieltä ja toisen täältä. Lopuksi hän kertoi, että asennuspalvelu maksaa viisikymmentä euroa. Vastasin, etten nyt oikein ymmärrä. Hän kysyi, tarvitsemmeko asennuspalvelua. Vastasin, ettemme tarvitse ja hän vastasi, että hyvä, kone saapuu sitten heti torstaina. Heillä oli todennäköisesti käynyt joku moka kuljetuksen suhteen, minkä rouva peitti puhetulvalla ja onnistuikin siinä. Mutta uusi kone todella tuli torstaina ja ystävälliset miehet kantoivat sen paikalleen yläkertaan, vaikka olin maksanut kuljetuksesta ulko-oven eteen. Meidän oli tosin pakko pestä pyykkiä keskiviikkona viikon koneettomuuden jälkeen. Liitimme koneen alakerran ruokahuoneen käytöstä poistettuun hanaan ja altaaseen ja hyvin toimi. Onneksi nyt uudesta koneesta otetut pyykit kuitenkin myös tuoksuvat raikkailta ja on linkottukin.

Maanantaille suunnitellut kokkojuhlat oli siirretty ”causa di maltempo” perjantaille. Se on minusta hienoa, että juhlia ei koskaan peruta, vaan ne vain siirretään. Jos juhannuskokkoa ei voi sytyttää maanantaina, siirretään juhannus perjantaille. Menot olivat perinteiset: tarjolla oli paistettuja frittellejä, pieniä munkkeja ja juomia, maksu omantunnon mukaan. Olemme oppineet maksamaan aiempaa vähemmän. Kymmenen jälkeen saapuu pappi siunaamaan kokon, jonka jälkeen se sytytetään. Tänä vuonna opin myös, että jokainen talo voi tuoda kokkoon jotain poltettavaa, mikä siunaa talon tulevaa vuotta. Kolmantena vuonna meitä jo katsottiin enemmän joukkoon kuuluvana ja tervehdittiin tuttavallisemmin. Juttelin pidempään Marzanon ja vaimonsa Mauran kanssa. Marzano kertoi minulle pari vuotta sitten kylän historiasta ja ihmissuhteista. Vaimo Maura on töissä naapurikylä Voltaggiossa, jonka hieno pinacoteca (pieni taidemuseo) on auki kesäsunnuntaisin. Lupasimme mennä käymään siellä, toivottavasti ehdimme ensi sunnuntaina.

Kesäkuun viimeisenä lauantaina hain mieheni Linaten kentältä ja samalla matkalla siskoni ystävän lapsineen Milanofiorin ostoskeskuksesta, johon pääsee kätevästi Milanon keskustasta metrolla. Talo tuli samalla testattua kymmenellä hengellä. Makuupaikat riittävät, ruokaa on tehtävä ja haettava koko ajan ja tiskikonetta on pyöritettävä varsin ahkerasti. Tiukimmalle mentiin kahden kylpyhuoneen kanssa iltaisin, kun teinit ottivat suihkujaan pienempien jonottaessa iltapesulle. Hyvin kuitenkin mahduttiin ja yhteiselo oli sujuvaa. Vieraille on myös mukavaa näyttää kaikkea ympäröivää ihmeellisyyttä. Tällä tavoin ei itsekään uraudu tähän kaikkeen mahtavuuteen, vaan voi kokea asioita uudestaan ja uudestaan. Tällä kertaa ohjelmaan kuului paljon shoppailua sekä outletissä että kahdessa ostoskeskuksessa. Joella käytiin uimassa ja kaikki selvisivät tiukasta laskusta ja noususta. Grillasimme myös pihalla ja totesimme kahden pöytäalueen varsin toimivaksi ratkaisuksi. Ehkä omalla pihallakin tulee nyt oltua aiempaa enemmän. Väsäsimme myös aiemmin käytössä olleesta hellalevystä ja pienestä pöydästä pikkuisen pihakeittiön grillin viereen. Vieraiden kanssa vietimme päivän myös ihanassa Camoglissa, jossa on ilmainen vessa, uimaranta, todella hyvää focacciaa ja niin kaunista, että melkein vatsaan sattuu (huomatkaa priorisointi).

Vieraiden lähdettyä olemme edistäneet pieniä asioita, jotka ovat roikkuneet ilmassa pitkään toteutumatta. Pääsin vihdoin kurkistamaan sisälle Bosion kirkkoon ja se oli upea! On jotenkin ihmeellistä, että näin pienestä paikasta löytyy niin hienoa taidetta ja arkkitehtuuria. Olemme kolme vuotta naureskelleet keittiössä istuskellessamme, että jääkaapin kätisyyden voisi vaihtaa. Nyt miehet tekivät sen vihdoin. Tämä projekti tosin osoittautui tavalliseen tapaan pikkuisen odotettua hankalammaksi, mutta ovet ovat nyt oikein päin. Minun mieheni sairastui kolmantena päivän saapumisestaan ja oli melkein viikon, eli puolet lomastaan, pois pelistä. Osa suunnitelmista jäi siltä osin toteuttamatta, mutta portaiden seinä saatiin suunniteltuun pisteeseen kuitenkin. Kävin siskon rantaloman aikana myös hankkimassa talolle wifin. Myyjä oli sama kuin viime vuonnakin, hän ei herätä minussa erityistä luottamusta. Hän kertoi, että minun on uuden sim-kortin kanssa hankittava myös uusi modeemi. Yritin väittää vastaan, ettei se voi olla mahdollista, mutta luovutin. Niinpä talolla on nyt kolme modeemia: Suomesta tuotu, viime vuonna ostettu ja tänä vuonna ostettu. Mutta niin vain se piti itsekin todeta, että uusi sim ei toiminut viimevuotisessa modeemissa. Alkuun signaali oli superhuono uudesta laitteesta huolimatta, koska masto on aika kaukana. Mies vähän virottuaan onnistui virittämään kuitenkin jonkinlaisen systeemin, jolla netti jaksaa pyörittää ainakin osan suoratoistosta ja minun blogi-kirjoitelmani. EDIT: Netistä johtuen tämän kirjoituksen loppuunsaattaminen on ollut kyllä erityisen hidasta ja kuvat olen joutunut lataamaan kahteen kertaan. Kirjoitusvirheitä saattaa olla, kun teksti hyppii miten sattuu.

Yksi tärkeimmistä remonttikohteista tällä hetkellä ovat ikkunoiden vaihtaminen. Sähköpostikirjeenvaihdon ja pienen muistuttelun jälkeen olen kertonut toiveemme ja aikataulumme, olemme käyneet ikkunaliikkeessä tekemässä valinnat ja perheen poika on käynyt mittaamassa nyt vaihdettavat ikkunat. Sovimme, että he laittavat laskun sähköpostissa ja sen jälkeen tilaus lähtee. Laskua ei ole tullut. Tähän kaikkeen on kulunut aika paljon aikaa, mutta asia kuitenkin etenee. Toinen minua kiusannut asia on se, että sähkömies kävi vuosi sitten vetämässä sähköt yläkertaan, muttei koskaan, pyynnöistäni huolimatta, laittanut laskua. Nyt hän vastasi, ettei laittanut laskua, koska eräs maadoitusongelma jäi ratkaisematta. Hän voisi tulla JOKU PÄIVÄ korjaamaan asian ja laskuttaa sen jälkeen. Odottelen sitä ja mietin, voisinko pyytää samalla tekemään vielä pari uutta pistorasiaa alas.

Meillä on rakennuksen edestä sementistä lohjennut pala ja naapuri pyysi heillä ollutta rakennusmiestä tulemaan korjaamaan sen JOKU PÄIVÄ. Hän lupasi tulla lauantaina, kaksi viikkoa sitten. Muistuttelen asiasta, kunhan jaksan. Moni asia täällä tapahtuu JOKU PÄIVÄ, mutta yleensä silti tapahtuu ja nopeammin ja varmemmin kuin etelämmässä, luulen.

Tänä vuonna on käynyt mukavasti vieraita. Siskon ystävä, joka haaveilee talosta Piemontessa kävi myös eränä iltana aperitiivilla miehensä kanssa. Oli ihan italialaisen emännän olo, kun laitoin snacksejä valmiiksi. Ystävä muuten oli kai alkanut lukemaan blogia ennen kuin ymmärsi kenen ystävä olin. Tästä saan myös ehkä tekosyyn avata Immobiliare-sovelluksen uudelleen (ihan kuin olisin sen joskus poistanut).

Löysimme uimapaikan lapsille kävelymatkan päästä talosta. Vettä on kohdassa vain noin metrin verran, mutta paikka on ihan riittävä toistaisesi ja lähellä. Olen haaveillut piknikistä joen rannassa, mutta jotenkin se on vain jäänyt. Nyt veimme koko porukan salaatin, focaccian ja herkkujen kera uudelle uimapaikalle ja päivä oli minun mittapuullani täydellinen. Tyhjä hiekkaranta, lapset polskivat vedessä ja aikuiset söivät varjojen alla rauhassa. Viimeisenä iltana kävimme myös paikallisessa Antica Trattoriassa, jossa kokemus on tuttu ja turvallinen. Ensi kerralla vaan muistamme ottaa kahden lajin menun kolmen sijasta.

Lauantaina kaikki lähtivät, vain minä ja tyttäreni jäätiin talolle. Veimme miehen kentälle, kävimme metrolla Milanon tiedemuseossa ja illalla vielä kävimme naapurin syntymäpäiväjuhlissa. Sunnuntaina suurin ponnistus oli käydä kaupassa, mutta välillä onkin ihana vain olla tekemättä mitään. Ehkä opin sitä vähitellen: Dolce far niente.

Olin keväällä analysoinut, että siirtyminen Italiaan kesän alussa ja remonttihommat auttavat minut palautumisen alkuun. Rentoudun puuhaillessa ja etenkään suoraan paineesta en osaa laskeutua mihinkään tekemättömyyteen. Alkulomasta olin kuitenkin erityisen levoton. Minulla oli hirveät odotukset, että nyt tässä sitten rentodutaan ja puuhaillaan, eikä se oikein mennyt niin kuitenkaan. Ensimmäisellä viikolla talolla nukuin huonosti, mikä on poikkeuksellista. Minulla oli myös kova tarve jatkaa keskeneräisiä hommia, mutta ei kuitenkaan jaksamista. Odotuksia itselle oli monenlaisia. Nyt kun pystyn katsomaan ohjelmia italiaksi ja jopa lukemaan kirjaa, ajattelin että seurustelussa naapureiden kanssa on myös tapahtunut iso loikka. Eipä ollut, alkuun sanojen löytäminen oli jopa työlästä, eikä jutustelusta tullut edelleenkään mitään. Sain kyllä asioita eteenpäin, mutta liian hitaasti, kunnes aloin puhua itselleni järkeä ja lopetin suunnittelun. Harjoittelin kellumista, otan asioita vastaan, mutten koko ajan luo itselleni odouksia, aikatauluja ja suunnitelmia. Yritän nauttia enemmän hetkestä ja ympäröivästä kauneudesta. Katsotaan, miten tämä onnistuu pidemmän päälle. Emme poikkeuksellisesti tehneet tyttären kanssa mitään isompia projekteja, torstaista tiistaihin suurimmat saavutukset olivat lettujen paisto ja joella käynti.

Kun tulimme talolle, Italiassa oli takana kylmä ja sateinen kevät. Ensimmäiset päivät talolla olivat myös kylmiä ja ajoittain sateisia. Kuljimme ympäriinsä villasukat jalassa ja villapuserot päällä ja yöllä päällä olivat talvipeitot. Olin sanonut pojalle, joka vieraili talolla toukokuussa, ettei patteria enää tarvitse jättää päälle, mikä nyt tuntui seinistä huokuvana kylmänä. Talo kuitenkin lämpeni, kun aurinkoisina hetkinä piti luukkuja ja ikkunoita auki ja lämmitystä päällä. Patterittoman ajan jälkeen kosteuden haju tuntui alussa tavallista voimakkaammin, mutta haihtui onneksi ajan kanssa. Viileästä säästä huolimatta tuulet kävivät Afrikan suunnalta ja kesäkuussa sateen mukana tuli alas myös punaista hiekkaa. Jouduin pesemään auton neljään kertaan kahden viikon sisällä.

Alun räpiköinnin jälkeen lähdimme aiemmin varatulle pikkumatkalle Toscanaan. Olimme isommalla porukalla vuonna 2009 Luccan pohjoispuolella ja sieltä tämä ajatus omasta paikasta vähitellen lähti. Nyt matkasimme katsomaan tuttuja paikkoja. Suunnitelmana oli ajaa ensimmäisenä päivänä Luccaan ja sieltä illaksi majoitukseen Castiglione di Garfagnanaan. Matkalla Luccaan ajoin kuitenkin tietyön takia viimeisen risteyksen väärin ja auton nokka näytti Luccasta poispäin. Kääntöpaikka olisi ollut vasta yli kymmenen kilometrin päässä, joten suunnitelmat muuttuivat lennossa ja ajoimmekin Livornoon. Lämmin ja aurinkoinen kaupunki ei miellyttänyt nuorimmaista, joten siirryimme lyhyen kierroksen jälkeen meren rannalle vähän pohjoisemmaksi ja siitä majoitukseen vuorille. Matkalla kävimme nostalgisesti samassa supermarketissa kuin silloin aikoinaan ja sain tuoretiskillä ehkä tympeintä palvelua koskaan Italiassa.

Perillä meitä odotti ihana tila Il Cornaiolo. Olin varannut meille vain pikkuisen huoneen. Huone olisi sijainnut mäen päällä olevassa talossa ja omistaja epäili autoni pohjan ottavan kiinni sinne ajettaessa. Matka oli lyhyt, joten olisin ollut valmis kävelemään ylös, mutta rouva ehdotti, että voisimme vaihtaa toiseen majoitukseen, koska muita vieraita ei ollut. Niinpä saimme huoneen sijasta kokonaisen talon. Rouvan kanssa oli muutenkin mukava jutustella, hän puhui sopivan ymmärrettävästi, puhumatta kuitenkaan kuin pikkulapselle puhutaan. Olimme varanneet majoituksen osin uima-altaan vuoksi, mutta rouva pahoitteli, että allas ei ole vielä valmis (vesi oli ehkä vielä liian kylmää).

Keskiviikkona kävimme muistelemassa Eglio-Sassissa paikkoja, jotka eivät olleet muuttuneet yhtään. No, nostalgisen ravintolan Il Totton julkisivu oli taidettu maalata. Iltapäivä oli tarkoitus maata altaalla, koska päivä oli mukavan lämmin, mutta altaan portti oli kiinni. Isäntäväki oli koko päivän pois ja jos olisin sen tiennyt, olisimme menneet uimaan takaportista. Emme nyt kuitenkaan uskaltaneet, koska pelkäsin heidän tulevan ja yllättävän luvattomat uimarit. Castiglione di Garfagnanan pieni, linnan sisälle rakennettu kaupunki oli hieno, mutta rouvan mukaan se, kuten kaikki alueen vuoristokaupungit tyhjenevät erilaisista tempauksista huolimatta ja euron taloja on tarjolla. Takaisin ajaessamme ihastelimme Toscanan vuoristomaisemia, mutta mietimme, että Piemonte-Ligurialla on tarjota kaikki se sama, mitä Toscanasta löytyy. Toscana on vaan onnistunut brändäämään alueensa aivan toisella tavalla, missä on tietysti hyvät ja huonot puolensa.

Kävimme tulomatkalla myös Lericissä, joka on yksi kauniista ligurialaisista rantakaupungeista. Ostin tytöille jäätelöt, joskin ilkeä lokki vei vanhemman tytön jäätelön raapaisten samalla minulle ilkeän haavan käsivarteen. Siltikin Lericistä jäi ihan positiivinen kuva. Kotiin palattuamme siistimme vähän pihaa ja tuunasimme talon vanhan pöydän pihapöydäksi. Nuorempi tytär halusi maalata pöydän jalat ja jaksoikin hoitaa homman loppuun. Seuraava sukupolvi remppa-tyttöjä kasvamassa. Vaihdoin pihan oleskelupaikan syvennykseen, johon haimme myös ikeasta katoksen. Tosin vanha olesekelualuekin jäi paikalleen.

Lauantaina oli vaihtopäivä. Ajoin vanhemman tyttären Milanon Linateen, johon meiltä on reilun tunnin ajomatka. Samalla nappasin takaisintulomatkalle mukaan siskonpojan, joka oli reippaana yhdeksänvuotiaana lentänyt matkan yksin. Viikko talolla kahden keskenään puuhaavan serkun kanssa oli pitkä, mutta sain vähän hommiakin tehtyä. Maalasin vähän eteisen seinää ja siskon ja miehensä makuuhuoneen päätyseinän. Tilasin myös suihkukopin, mikä tulikin sovitusti. Pakkaukseen kuului kolme pakkausta, joista kaksi painoi aivan jäätävästi. Onneksi naapurin rouvan avustaja taas kerran auttoi minua pulmissani ja kantoi paketit kanssani alakertaan, missä ne odottavat myöhemmin tulevaa aikuisseuraa. Tuunasin kuljetusalustasta pienen näkösuojan pihalle, mutta saa nähdä, jääkö se mihinkään. Kävin myös itsekseni kävelyillä ja sain jopa napattua kuvan tänä vuonna usein näkemästäni viherliskosta. Muutenkin tavallista viileämpi alkukesä on mahdollistanut kävelylenkkejä. Tyttöjen kanssa tein lenkin, joka näytti mapsissa noin kahden- kolmen kilometrin pituiselta, mutta joka oli todellisuudessa 7.8 kilometriä. Nuorempi lapsi ei oikein tykännyt tästä retkestä.

Uiminen on ollut vähän haasteellista tänä kesänä. Ensimmäisellä kerralla joella vesi oli jääkylmää, mutta viikon kuluttua serkukset viihtyivät vedessä jo melkein kolme tuntia. Toisella kerralla yritimme serkusten kanssa mennä maauimalaan, mutta se olikin iltapäivällä suljettu aamun sadekuuron vuoksi. Suomen maauimaloille ei monia aukiolopäiviä näillä maltempon määritelmillä liikenisi. Lähdimme serkusten kanssa siis iltauinnille toiselle, lähemmälle jokiuimapaikalle. Selvisi, että tekojärven epäonnistunut ruoppaus oli vapauttanut toiselle puolelle vesistöä valtavasti mutaa. Yksikään italialainen ei ui mutavedessä, joten asia on katastrofaalinen monessakin mielessä. Serkukset eivät kuitenkaan miettineet asiaa kahdesti, vaan kylpivät onnellisina Vantaanjoen -tyyppisessä vedessä, välillä mutaa itseensä hieroen.

Edellisenä iltana ennen siskon saapumista läheisessä Arquata Scriviassa oli musiikkifestarit. Kaupungin pääkatu oli suljettu liikenteeltä ja aina tasaisin välimatkoin oli muusikkoja esiintymässä. Tarjolla oli iskelmää, rokkia, räppiä, covereita ja omaa tuotantoa. Lisäksi kaikki kaupat ja ravintolat olivat auki ja kadulla oli erilaisia myyntikojuja. En saanut houkuteltua pikkuväkeä mukaan, joten kiertelin festareita yksin. Tunnelma oli hieno ja ilta ensimmäisiä lämpimiä. Kotiin piti kuitenkin lähteä ennen ilotulituksia, koska Italiassa ei saisi alle neljätoistavuotiaita jättää kotiin ilman täysi-ikäisen valvontaa. Kotiin ajaessa täysikuu nousi vuorten takaa ja harmitti, etten viinyt ratin takaa ottaa siitä kuvaa.

Lapsiviikon jälkeen, siskon loppuperheen saapumista odotellessa lähdimme iltakävelylle. Ensimmäisessä mutkassa viereen pysähtyi auto, jonka sisällä oli kaksi vanhempaa herrasmiestä. He olivat olleet syömässä paikallisessammme, mutta eivät nyt löytäneet pois Bosiosta. Ennen pitkää olisivat toki löytäneet, paikka ei ole suurensuuri. Opastin heitä ja kuski huudahti: ”Et ole italialainen! Olet straniera ja siksi niin kaunis!” Asiat, jotka eivät ole tavallisia Suomessa, ovat ihan tavallisia täällä. Jatkoin selitystäni käännöksistä, kun kuski sanoi, että helpompi niin, että hyppäätte kyytiin ja opastat autosta käsin. Minusta ajatus oli ihan järkevä, mutta suomalaislapset olivat hiukan kauhuissaan. Autoon meno vaati vähän suostuttelua, mutta lopulta saatiin opastettua sedät isolle tielle. Ja jossain vaiheessa sisko, mies ja tytär vihdoin saapuivat. Ja sade, jota kesti sitten yhtäjaksoisesti neljä vuorokautta.

Olen optimisti liiankin kanssa. En jaksa miettiä uhkakuvia silloinkaan, kun se olisi terveellistä. Se mitä kuitenkin ajoittain olen pohtinut on, että mitäs jos se rengas puhkeaa öisellä, saksalaisella moottoritiellä…Mikä lie etiäinen se on ollut. Tämä kirjoitus ei kerro elämästä Italiassa, vaan yhdestä pyrkimyksestä päästä perille.

Palataan ajassa taaksepäin: Kesäkuun alussa Suvivirret oli laulettu ja takana oli aivan liian rankka työkevät. Auton oikea takarengas oli tyhjentynyt hiljalleen talven aikana ja jatkoi samaa hommaa keväällä. Varasin ajan Vianorilta lähtöpäivälle ja ilmoitin, että rengas tyhjenee hiljalleen ja reiän voisi paikata. Renkaan tarkasti hyvin nuoren näköinen poika, joka ei löytänyt reikää. Työnjohtaja ehdotti venttilin vaihtoa ja huomautti, että renkaassa pitäisi jatkossa olla suurempi paine (sanoinko jo, että rengas tyhjenee?). Siispä palasin Vianorilta kotiin pakkaamaan auton loppuun ja sitten lautalle kohti Travemündea. Vanhin poikani pakkasi autoa kanssani ja ihmetteli tavaramäärää, koska ei ollut toukokuussa käydessään huomannut minkään puuttuvan. Tavaraa lähti kuitenkin mukaan niin paljon, ettei yksi hyllykkö edes mahtunut mukaan.

Ikkunallinen hytti, jossa aamuauringon ensi säteet osuivat suoraan tyynylleni yhdistettynä kevään tuottamaan stressitilaan aiheuttivat vähän turhan väsyneen olotilan lähtöön. Saksan teille ampaistessa tunne on kuitenkin aina riemuisa: pian ollaan kotona! Laivalla katselimme muuten elokuvan Vauhdilla Chicagoon, joka oli hölmö ja hauska. Kaksi miestä yrittää päästä Chicagoon, mutta kohtalo heittää tielle esteitä ja päämäärä tuntuu pakenevan yhä kauemmaksi. Heh!

Lautta oli ajoissa Saksassa ja pääsimme matkaan kymmenen aikaan illalla. Vaihdoimme kuskia tyttären kanssa parin tunnin välein ja nuorempi tytär nukahti takapenkille. Olin juuri siirtynyt toista kertaa ratin taakse, kello oli puoli kolme aamulla, kun kojelautaan syttyivät varoitusvalot: oikean takarenkaan paine oli hyvin alhainen. Onneksi juuri samalla hetkellä näkyi viitta pysähdyspaikasta ja kurvasin siihen. Paikka oli tupaten täynnä rekkoja, mutta mahduin juuri ja juuri pois moottoritieltä, vaikka jäin rampille. Google Mapsista pystyin paikallistamaan meidät soittaessani tiepalveluun. Miten ikinä maailma on toiminut ilman sitä sovellusta? Onneksi tiepalvelun päivystäjä puhui englantia. Hän otti yhteyttä lähimpään hinauspalveluun ja herätti erään Fuchsstadtilaisen autokorjaamon omistajan aamuyöllä klo 2.45. Mies tuli hakemaan meidät hinausautollaan ja sanoi, että voimme nukkua korjaamon toimistossa siihen saakka, kunnes se avataan klo 7.30. Ehdotin aluksi, että voimme nukkua autossa (myöhempiä tapahtumia varten tiedoksi, ettei autosta nähnyt korjaamon ovelle, vaan se jäi nurkan taakse), mutta onneksi päädyimme siirtymään sisälle. Aloimme nukkua puoli neljältä, nuorimmainen sohvalla, minä ja toinen tyttäreni kovissa nahkanojatuoleissa. Ihme kyllä, nukahdin.

Puoli viiden aikaan havahduin miehen ääneen. Ihmettelin, voiko kello tosiaan olla jo puoli kahdeksan? Katsoin toimiston lasiovea päin ja kauhukseni näin kaksi mustiin pukeutunutta, kasvonaamioihin sonnustautunutta miestä, joista toinen yritti vääntää sorkkaraudalla ovea auki. Singahdin pystyyn ja valot räpsähtivät päälle toimistoon. Hetken tuijotimme toisen miehen kanssa toisiamme, kunnes miehet säntäsivät karkuun talojen taakse. Sekavana soitin omistajalle, joka soitti poliisille. Ensin paikalle ehti omistaja, joka lähti ajamaan autollaan osoittamaani suuntaan, josko miehet olisivat vielä piileskelleet jossain.

Hetken päästä saapuivat poliisit, jotka ensin tutkivat pihaa. He olivat huomanneet pihalla suomalaisen auton, joka oli täynnä tavaraa ja olivat päätelleet sen liittyvän juttuun. Pyörittyään pihalla he koputtivat ovelle. Avasin sen ja he kysyivät jotain saksaksi. Vastasin, etten oikein puhu saksaa, jonka jälkeen poliisi oli hetken hiljaa ja kysyi:

-Kuka sinä olet?

Suomalainen nainen aamuyöllä lastensa kanssa tuppukylän korjaamon toimistossa, johon oli juuri yritetty murtautua. Aika perusjuttu siis. Mutta, poliisi puhui englantia, samoin korjaamon omistaja ja myöhemmin myös paikan mekaanikko. Ei siis täysin uskottava käsikirjoitus. Poliisien lähdettyä ei oikein enää uni tullut, paitsi vanhemmalle tyttärelle, joka nukkuu missä ja koska vain.

Puoli kahdeksalta paikalle saapui ensimmäinen mekaanikko, joka tervehti oven avattuaan ”Mojn”, samoin kun seuraavakin. Se oli jotenkin omituista, sillä omistaja kertoi vasta myöhemmin heille, mitä oli tapahtunut. Jätän kuitenkin villit teoriani kirjoittamatta ha poliisien ratkaistavaksi. Uusia renkaita odotellessa saimme lainaan korjaamon auton ja kävimme naapurikylässä Hammelburgissa syömässä, koska Fuchsstadtissa ei todellakaan ole yhtään mitään. Hammelburgissa oli hyvä aamiainen, joka piti maksaa käteisellä, eikä tarjoilija puhunut englantia. Siellä oli myös jäätävän kylmä ja me Suomen helteistä lähteneinä olimme kevyesti pukeutuneita. Puhumattakaan siitä, ettemme olleet käyneet suihkussa tai vaihtaneet vaatteita, tai edes kammanneet hiuksiamme liian pitkään aikaan. Hammelburgiin saimme kuitenkin odotetun puhelun siitä, että auto on valmis. Pääsimme jatkamaan matkaa aamukymmeneltä.

Olin ajatellut, että tällä kertaa pysähtyisimme Sveitsissä ihailemaan maisemia, mutta koska kello näytti jo iltapäivän viittä aamun sijaan, suuntasimme vain lyhyillä pysähdyksillä kohti Bosiota. Sveitsin loppuosaan osui ruuhkaa, mutta toisaalta Milanon kehätie oli aamupäivää tyhjempi. Viimeisellä vessatauolla hävetti jo liikkua ihmisten ilmoilla, mutta Autogrillistä, joka oli muuttunut Eatalyksi, saimme ostettua astetta paremmat tuore-eväät talolle, josta kuitenkin aina löytyy perustarvikkeet. Talolle päästyä ajattelin, että ”Väsynyt, mutta onnellinen”, on aika vähättelevä sanonta. Onnellisempi en kuitenkaan olisi voinut olla suihkusta, ruuasta sängystä. Ja edessä koko kesä Bosiossa!