Haaveilin tästä jo parina edellisenä jouluna, mutta päädyimme kuitenkin kahdesti lähtemään miehen kanssa Bosioon vasta joulun jälkeen. Tänä vuonna ilmoitin, että minä aion lähteä nyt jouluksi Italiaan, mukaan tulevat ilmoittautukoot! Sain mukaani miehen, vanhimman pojan ja tämän avovaimon sekä nuorimman tyttäreni, jolla ei ole vielä päätösvaltaa. Viimeksi mainittu luopui hyvin vastahakoisesti suomalaisesta joulusta ja muistutti meitä useaan kertaan matkan aikana, kuinka aiempina jouluina oli ollut enemmän sitä ja tätä. Minusta ajatus tuntui jo ennakkoon taivaalliselta: ei joulusiivousta, hössötystä ja viime hetken puurtamista. Työt pakettiin ja koneen suunta kohti Bosiota.

Viikkoa ennen matkan alkua anoppini menehtyi varsin yllättäen. Olimme molemmat mieheni kanssa jo valmiiksi aivan uupuneita syksyn työputkesta, joten päätimme, että hoidamme vain pakolliset asiat Suomessa, emmekä peruuta matkaa, joka todella tuli nyt tarpeeseen. Niinpä lähdimme kohti Italiaa sunnuntaina 22.12.. Joulun jälkeisinä päivinä pystyimme myös etänä hoitamaan hautajaisjärjestelyjä ja muuta Italiasta käsin.

Pakkasimme mukaamme muutaman joulukoristeen ja lahjoja nuorimmaiselle ja joulun alku oli todellakin stressitön. Lentoasemalta auto hoitui mukaan meille uudesta vuokraamosta oikein ystävälisesti. Tämän toimijan vakuutus oli kuitenkin aiempia kalliimpi. Asiakaspalvelija ehdotti minulle hymyillen osavakuutusta, joka korvaisi minun aiheuttamani vahingot ja otin sen, koska mitäpä muuta sitä voisi tarvita? Ajoimme ilman ruuhkia kaupan kautta talolle, jossa meitä odotti aika vilpoinen kuuden asteen sisälämpötila. Alakerrassa oli kaksi patteria päällä, mutta niiden termostaatit olivat todella pienellä. Lisäksi päättelimme pilaantuneista pakasteista, että Bosiossa oli ollut vähän pidempi sähkökatkos ehkä vain vähän aiemmin.

Ensimmäinen yö oli kylmä, mutta viileässähän on hyvä nukkua. Pattereilla ja biotakalla saimme lämpötilan nousemaan viiteentoista ja kaikilla oli lisäksi muutama villakerros päällään. Jouluaattona kävimme ennen lahjojen avaamista kävelyllä ja aurinko lämmitti ihanasti. Ostimme jouluksi paljon valmiita herkkuja, ja rakensimme omannäköisemme joulupöydän. Ruokana oli alkusalaattia, lohta, valmiita sardelleja, katkarapuja, juustoja sekä tietenkin italiansalaattia, joka on Pohjois-Italiassa tärkeä juhlapöydän osa. Toki sen nimi italiassa on venäläinen salaatti. Pääruoaksi söimme uunikasviksia ja kanaa. Kahvin kanssa nautimme naapurin joululahjaksi tuomaa genoavalaista pandolcea ja suklaata.

Parin päivän syömisen jälkeen lähdimme tapaninpäivän ajelulle Camogliin. Edelleen vähän viileässä talossa oleilun jälkeen rannikon lämmin tuuli ja aurinko tuntuivat verrattomilta. Takaisin tullessa autossa syttyi öljyvalo palamaan. Ajoimme talolle ja seuraavana aamuna soitin vuokra-autoyhtiöön. Ensimmäinen osa autoepisodista käsitti kolme puhelua, joiden seurauksena hinausauto tuli hakemaan auton pihastamme. Asiakaspalvelija oli etsinyt Bosion kartalta, ei hakutoiminnolla, vaan minun ohjeillani, ja todennut sen olevan kaukana. Kuvittelin kuitenkin, että auto vietiin öljynvaihtoon ja että se palautettaisiin sitten minulle. Kysyin asiaa hinausmieheltä, mutta hän kertoi vain hakevansa auton. Hän kuitenkin antoi yhteystiedot korjaamoon. Soitin noin kolmen tunnin odottelun jälkeen korjaamolle, josta vastattiin, ettei auto ole heillä, he vain hoitivat hinauksen. Lähdimme autoa odotellessa kävellen Bosion pikkukauppaan. Kauppamatkalla minulle soitti asiakaspalvelija nro 3 ja kysyi huolestuneena, miten pärjään ilman autoa? Sanoin, etten pärjää, että haluaisin sen takaisin. Hän kysyi, että missä auto on tällä hetkellä? Tämä hiukan nosti minun huolestuneisuuteni astetta.  Sovimme, että hän selvittelee asiaa ja soitan talolle päästyäni hänelle takaisin. Soitin ja siirryimme osaan kaksi. Osa kaksi autoepisodista vaati useita puheluita autovuokraamoon. Ensin soitin, neuvoin Bosion (ei taaskaan hakutoimintoa, vaan Serravalle, Gavi…ei, en ole Calabriassa…kyllä, tamä on aika kaukana). Asiakaspalvelija ei tiennyt missä autoni oli ja miten asiassa edettäisiin, mutta lupasi soittaa takaisin.  Noin tunnin kuluttua  minulle soitti joku tuntematon asiakaspalvelija, joka ensin kysyi, että Oh honey, miksi ihmeessä olet soittanut tiepalveluun öljyvalon syttymisen takia? (Koska minun käskettiin tehdä niin). Sitten hän sanoi, ettei vakuutukseeni kuulu tiepalvelu ja  että voin hakea auton. Sen jälkeen hän lopetti puhelun. Mitä? Mistä? Aloin olla jo varsin stressaantunut.

Osa kaksi ei edistänyt asiaa, joten siirryimme kolmanteen vaiheeseen.  Uusi soitto, uusi ihminen. Tämä nuori nainen kertoi minulle, että koska olen niin kaukana ja koska vakuutukseeni ei kuulu tiepalvelu, minun pitää itse hakea uusi auto. Voisin hakea auton vaikka Linatesta. Kysyin, että millä minä pääsen Linateen? Hän vastasi, että voin tulla taksilla, mutta minun pitää itse maksaa matka. Tässä vaiheessa aloin hermostua. Sadan kilometrin matka taksilla maksaisi useampia satasia ja lisäksi ajatus taksikuskin kanssa vietetystä ajasta ei varsinaisesti innostanut. Ilta oli jo pimennyt ja kuten asiakaspalveliajatkin olivat moneen kertaan todenneet, olin ihan kuusessa, ilman autoa. Yritin sanoa vielä, ettei Bosiossa ole edes mitään takseja, enkä nyt todellakaan ala maksamaan tuollaista matkaa. Nainen vastasi, että kyllä taksi löytyy, internetistä. Päästäkseen minusta eroon, hän lupasi soittaa uudelleen. Varsin pitkän ajan kuluttua soitti taas uusi henkilö, joka vähän sovittelevammin ehdotti, että hakisin auton seuraavana päivänä junalla Genovasta, joka näytti olevan Linatea lähempänä. Tällä välin olimme miettineet vaihtoehtoja ja annoin periksi. Koska olimme joka tapauksessa olleet menossa seuraavana päivänä Torinoon, ehdotin, että hakisin auton sieltä.

Seuraavana aamuna istuimme kaikki Marion taksiin. Olimme jo aiemmin löytäneet Marion taksin sieltä internetistä, hän toimi noin 15 kilometrin päässä Arquatassa. Mario ajoi meidät junalle ja puhui ja kyseli taukoamatta. Ensin hän aloitti kysymällä, että mitä ihmettä teemme niin rumassa ja mitättömässä paikassa kuin Bosio. Hämmennyin vähän kysymystä ja puolustelin paikan kauneutta. Lopulta hän alkoi nauraa, että Bosio on hänestä niin ruma, koska hänen anoppinsa on Bosiolta. Sen jälkeen hän halusi tietää, keitä autossa olevat henkilöt ovat. Hän osoitti edessä istuvaa poikaani ja sanoi, että hän näyttää suomalaiselta, mutta takana istuva tyttö ei, tarkoittaen poikani puolisoa. Vastasin, että hän on kyllä suomalainen, mutta hänen isänsä on muualta. Mario jatkoi tarkempia kysymyksiä, ja taputti poikaani selkään, että hyvin hoidettu homma, poika, kyllä olet kauniin tytön löytänyt. Kysymykset jatkuivat, kuinka vanha tyttäreni on, onko minulla vielä muita lapsia, missä he ovat nyt, kunnes hän yhtäkkiä alkoi saarnaamaan Fiat Pandojen kauheudesta ja siitä, kuinka ne pitäisi kaikki polttaa. Nauroimme jälkikäteen ajatukselle siitä, millainen matkani olisi ollut Linateen Marion kyydissä.

Torinosta sain uuden auton avaimet melko nihkeältä työntekijältä, joka toisteli sitä, että minun pitää ymmärtää, että uusi auto on kalliimpi kuin se, mistä olen maksanut. Lopulta olimme tyytyväisiä, kun alla oli taas auto.

Välipäivinä päätimme pojan ja tämän puolison kanssa kiivetä Bosion korkeimmalle huipulle, Monte Tobbiolle (1100m). Miehelläni on paha tapa sairastua aina työstressin hellittäessä, eli oikeastaan aina Bosiossa. Hän siis jäi lapsen kanssa talon vahdiksi. Reitti kohti huippua kulki varjon puolella ja purot olivat jäässä. Maisemat olivat kauniita ja jaksoimme varsin hyvin ylös asti pienillä tauoilla. Minulle selvisi, että viimeksi yrittäessäni ystävieni kanssa, olimme valinneet yhdessä risteyksessä väärän suunnan, sen missä luki edistyneille kiipeilijöille. Normireittiä pitkin huippu oli saavutettavissa. Ihailimme hetken maisemia huipulta aurinkoisessa säässä ja laskeuduimme alas. Takaisintulo olikin yllättävän rankka ja alas päästessämme pohkeet olivat kaikilla aika jumissa. Seuraavina päivinä talolla kuului erinäistä ähkinää meidän mennessämme portaita ylös tai alas. Huipun saavuttaminen oli kuitenkin mukava tunne ja kotona melanzane parmigiana maistui oikein poikkeuksellisen hyvälle.

Uusi vuosi Bosiossa oli rauhallinen. Nuoriso lähti yöksi Milanoon, mistä pojan avovaimo lähti eteenpäin kavereidensa luokse Berliiniin. Odotin valtavaa määrää ilotulitteita, mutta mitään ei kuulunut mistään. Vähän ennen puolta yötä lähdimme kävelemään kylälle. Vielä minuuttia ennen vuoden vaihtumista oli aivan hiljaista pöllöä ja baarista kantautuvia ääniä lukuun ottamatta. Sitten kello löi kaksitoista ja ympäri laaksoa alkoi kuulua Buon anno nuovo! -huutoja, ilotulitteet lähtivät ilmaan ja kirkonkellot alkoivat lyödä. Hetki oli aika maaginen. Tulitus loppui myös nopeasti. Etelä-Italiassa uutena vuotena ilmeisesti lähetetään valtavasti ilotulitteita, mutta jopa Milanossa tulitus alkoi vasta vuoden vaihtuessa ja loppui melko nopeasti. Viimeiset päivät lomasta vietimme leppoisasti oleillen ja pelaillen sekä kävimme Genovassa puistossa, jossa on peuroja ja vuohia. Jopa alennusmyynnit jäivät suunnitellusta poiketen välistä. Loma oli täydellinen irtiotto raskaasta arjesta ja mikä parasta, aurinko paistoi melkein loppuun saakka joka päivä.

Ennen uutta vuotta kävimme rautakaupassa etsimässä etanolia biotakkaan. Koska etanoli oli loppu, keksin hetken mielijohteesta ostaa melko edullisen lämmityslaitteen ja siihen parafiiniöljyä. Vaikka mies kotona taas pudisteli epäuskoisena päätään minun impulsiivisuuteni vuoksi, joutui hänkin myöhemmin myöntämään, että se oli huippuostos. Viimeisen viikon saimme nauttia yli kahdenkymmenen asteen sisälämpötilasta, kun uusi laite lämmitti talon paksut kiviseinätkin. Seuraavalla kerralla ostan vielä toisen samanlaisen ruokahuoneeseen. Ja ehkä kylpyhuoneeseenkin. Ja ehkä…

Pois lähtiessä järjestin viimeisen pienen jännityshetken miehelle. Olin varannut edellisestä vuodesta oppineena ajamiseen ja siirtymiin hyvin aikaa, koska Bergamon lentokentän ympäristön ruuhkat vaativat aikaa ja kärsivällisyyttä. Auton vastaanottanut vuokraamon mies tarkasteli autoa pieteetillä, mutta onneksi meillä ei ollut kiire. Laukkujonossa tajusin kuitenkin, että olin ottanut lapselle mukaan pari vuotta aiemmin vanhentuneen passin. Kymmenvuotias oli kuvassa noin kolme.  Vedin syvään henkeä, ei ongelmaa, passi oli ihan ok todistus, joka kelpasi kotimatkaa varten. Seuraavan kerran Italiaan pääsen varmaan vasta toukokuussa, jolloin onkin jo ihana kesä!