Matka alkoi neljältä aamuyöstä kun lähdimme vanhemman tyttären kanssa kohti Tallinnaa. Tallinnasta oli mukava lähteä eteenpäin ennen aamuyhdeksää.  Viro ja Latvia sujuivat mukavasti, tiet olivat hyväkuntoisia, mutta edelleen Via Baltica kulkee kaupunkien ja kylien läpi ja nopeusrajoitukset vaihtelevat koko ajan. Kaikkia nopeusrajoituksia ei kuitenkaan ole ilmaistu liikennemerkein, vaan ne pitää osata aina arvata erilaisista asioista. Olin nettipalstalla nähnyt vinkattavan waze-sovellusta parhaaksi navigaattoriksi ja meillä apukuski seurasi wazesta silmä kovana myös nopeusrajoituksia. Silti olen jo ehtinyt saada Virosta nopeussakot 3km/h ylimopeudesta.

Liettua oli mielenkiintoinen. Se on Baltian sisarusten köyhä ja vähän matkasta jäänyt sisar. Talot olivat yhä enemmän neuvostoaikaisia valkoharkkotaloja ja paikat kaipasivat korjausta. Englannin ymmärtäminen loppui myös. Kun kävin Hesburgerista ostamassa meille kahvin ja jäätelön, oli ensimmäisenä kassalla keski-ikäinen rouva. Ehdin sanoa espresso kava, kin hän huudahti jotain ja pakeni pois. Hän yritti saada nuorempaa naista kassalle, mutta tämä ei suostunut. Kolmas työnnettiin sitten minua palvelemaan, koska hän ilmeisesti osasi englantia. Pyysin liettuaksi (luin listasta) espresson ja sundaen ja kassa nauroi, että that’s all?, tämän takia hänet oli haettu paikalle? Laskin muuten, että Hesessä oli töissä kymmenen ihmistä, joista yksikään ei ehtinyt kassalle pitkään aikaan. Meidän lisäksemme ravintolassa söi yksi seurue ja yksi perhe jonotti minun perässäni.

Ensimmäinen majoituskohteemme oli Marijampole, joka oli neuvostoaikainen pikkukaupunki, jossa toki vain yövyimme jatkaaksemme aamulla matkaa. Lämpötila oli +12C ja satoi.

Toisena aamuna ylitimme ensin Puolan rajan ja pääsin toista kertaa elämässäni poliisin puhallusratsiaan. Puola yllätti meidät. Olen lukenut ja kuullut varoituksia Puolan ajokulttuurista ja vaikka mistä. Rajan jälkeen maaseutu oli todella kaunista, järviä ja peltoja, taloja oli kunnostettu ja kaikkialla oli kukkia. Moottoritie oli tasainen ja ihmiset ajoivat loogisesti ja huomaavaisesti. Jopa huoltoasemien vessat tekivät minuun vaikutuksen. Puolan läpi me vain sujahdimme ja alitimme aikataulun. Ajon aikana lämpötila nousi kaksikymmentä astetta ja Puolassa se oli jo reippaasti päälle +30C. Toisen yön vietimme Auschwitzin kaupungissa, Puolaksi Oświeçim. Olin vuokrannut meille asunnon, joka oli kerrostaloasunto. Kerrostalokompleksi oli selkeästi neuvostoaikainen, mutta jokainen talo oli nyt maalattu iloisen väriseksi ja piha-alueet olivat kauniisti hoidettuja. Lasten leikkialue talojen takana oli suuri ja täynnä Lappsetin välineitä. Asunnon porraskäytävä henki entisiä aikoja, mutta asunto oli kauniisti remontoitu.

Pidimme ajamisesta yhden välipäivän ja kävimme Auschwitzissä. Meillä ei ollut etukäteen lippuja, mutta yhdeksän jälkeen aamulla emme joutuneet kovin pitkään jonottamaan. Paikkaan pääsee vain tietyssä kielislotissa oppaan johdolla. Seuraava englanninkielinen opastus, jossa olisi ollut tilaa, olisi ollut vasta kolmen tunnin kuluttua, joten yritin saada meidät italiankieliseen ryhmään, jossa oli yksi paikka vapaana. Ryhmäkoosta ei voitu kuitenkaan joustaa, joten nappasin paikat seuraavaan, johon mahduimme, eli saksankieliseen ryhmään. Opastuksen kielellä ei sinänsä ollut merkitystä, luvut ymmärrämme saksaksi ja opastauluja englanniksi oli paljon. Paikka on pysäyttävä ja ehkä juuri saksalaisten kanssa kiertäessä tunnelma oli hiljainen.

Seuraavana päivänä ajoimme Tsekin läpi Itävaltaan, jossa yövyimme läheltä moottoritietä varaamassani majatalossa. Oli mukava yllätys, kun lähistöltä löytyi kaunis järvi, jonka rannassa kävimme syömässä. Itävalta on mielenkiintoinen paikka. Ihmiset ovat samalla tavalla kiinnostuneita ihmisistä kuin Saksassakin. Aamupalalla maapuripöydän herra otti meihin kontaktia laskemalla suomeksi kymmeneen. Hän oli kierrellyt joskus Suomea ja kehui suomalaisia ja jokamiehenoikeuksia. Lähtiessämme aamupala piti maksaa käteisellä, jota minulla ei ollut. Onneksi tyttärellä oli, ettei mennyt taas hankalaksi. Wienissä aikoinaan kahvilassa piti maksaa käteisellä, johon emme olleet miehen kanssa varautuneet ja toimivan automaatin löytäminen silloin oli oma tarinansa.

Aamu nro 5:n ajo suuntautui Sloveniaan, jonne ystäväni on muuttanut. Euroopan raja-asemat ovat ihan naurettavia, mutta Slovenian rajalla oli sentään portti, jonka läpi ajettiin. Minulla ei ollut oikein valmiiksi mielikuvaa Sloveniasta, mutta maalla on pitkä historia eri maiden pelinappulana ja historian kerrokset näkyvät siellä. Käväisimme nopeasti Mariupolissa, jonka vasta kylteistä tajusin olevan historiallinen Marburg. Ystäväni lähikaupunki Ptuj oli sitä kauniimpi ja ehkä perinteisempi slovenialainen kaupunki. Iltapäivän hengailun jälkeen ajoimme vielä illaksi Triesteen. Heti Italian rajan jälkeen tiet muuttuivat niin jyrkiksi ja kapeiksi, että ihan joka käännöksestä emme uskaltaneet ajaa, vaan menimme pidempiä reittejä.

Piipahdimme Triestessä, jossa tosiaan näkyy Slovenian vaikutus. Matkalla kävimme myös Veronassa, joka oli todella kaunis kaupunki. Koska oli sunnuntai, kaduilla oli erilaisia musiikkiesityksiä ja mukava tunnelma. Lämpötila oli pysynyt Puolasta saakka yli kolmessakympissä, joten yhtäkkiä tuntui todellakin kesälomalta.

Veronasta lasketeltiinkin ihanaa italialaista tasaista moottoritietä talolle saakka. Italiassa ajaminen, poislukien Triesteen saapumisen antiikkitiet, on mukavan kotoisaa. Ja aina kun kotivuoret toivottavat meidät tervetulleiksi, on se ihan parasta. Tällä kertaa matka sujui paremmin kuin hyvin. Mitään negatiivisia yllätyksiä ei tapahtunut, näimme ja koimme paljon ja matka oli vähän kuin oma lomansa. Talolle päästyä alkoikin taas tiukka remontointi. 😊