Olen optimisti liiankin kanssa. En jaksa miettiä uhkakuvia silloinkaan, kun se olisi terveellistä. Se mitä kuitenkin ajoittain olen pohtinut on, että mitäs jos se rengas puhkeaa öisellä, saksalaisella moottoritiellä…Mikä lie etiäinen se on ollut. Tämä kirjoitus ei kerro elämästä Italiassa, vaan yhdestä pyrkimyksestä päästä perille.

Palataan ajassa taaksepäin: Kesäkuun alussa Suvivirret oli laulettu ja takana oli aivan liian rankka työkevät. Auton oikea takarengas oli tyhjentynyt hiljalleen talven aikana ja jatkoi samaa hommaa keväällä. Varasin ajan Vianorilta lähtöpäivälle ja ilmoitin, että rengas tyhjenee hiljalleen ja reiän voisi paikata. Renkaan tarkasti hyvin nuoren näköinen poika, joka ei löytänyt reikää. Työnjohtaja ehdotti venttilin vaihtoa ja huomautti, että renkaassa pitäisi jatkossa olla suurempi paine (sanoinko jo, että rengas tyhjenee?). Siispä palasin Vianorilta kotiin pakkaamaan auton loppuun ja sitten lautalle kohti Travemündea. Vanhin poikani pakkasi autoa kanssani ja ihmetteli tavaramäärää, koska ei ollut toukokuussa käydessään huomannut minkään puuttuvan. Tavaraa lähti kuitenkin mukaan niin paljon, ettei yksi hyllykkö edes mahtunut mukaan.

Ikkunallinen hytti, jossa aamuauringon ensi säteet osuivat suoraan tyynylleni yhdistettynä kevään tuottamaan stressitilaan aiheuttivat vähän turhan väsyneen olotilan lähtöön. Saksan teille ampaistessa tunne on kuitenkin aina riemuisa: pian ollaan kotona! Laivalla katselimme muuten elokuvan Vauhdilla Chicagoon, joka oli hölmö ja hauska. Kaksi miestä yrittää päästä Chicagoon, mutta kohtalo heittää tielle esteitä ja päämäärä tuntuu pakenevan yhä kauemmaksi. Heh!

Lautta oli ajoissa Saksassa ja pääsimme matkaan kymmenen aikaan illalla. Vaihdoimme kuskia tyttären kanssa parin tunnin välein ja nuorempi tytär nukahti takapenkille. Olin juuri siirtynyt toista kertaa ratin taakse, kello oli puoli kolme aamulla, kun kojelautaan syttyivät varoitusvalot: oikean takarenkaan paine oli hyvin alhainen. Onneksi juuri samalla hetkellä näkyi viitta pysähdyspaikasta ja kurvasin siihen. Paikka oli tupaten täynnä rekkoja, mutta mahduin juuri ja juuri pois moottoritieltä, vaikka jäin rampille. Google Mapsista pystyin paikallistamaan meidät soittaessani tiepalveluun. Miten ikinä maailma on toiminut ilman sitä sovellusta? Onneksi tiepalvelun päivystäjä puhui englantia. Hän otti yhteyttä lähimpään hinauspalveluun ja herätti erään Fuchsstadtilaisen autokorjaamon omistajan aamuyöllä klo 2.45. Mies tuli hakemaan meidät hinausautollaan ja sanoi, että voimme nukkua korjaamon toimistossa siihen saakka, kunnes se avataan klo 7.30. Ehdotin aluksi, että voimme nukkua autossa (myöhempiä tapahtumia varten tiedoksi, ettei autosta nähnyt korjaamon ovelle, vaan se jäi nurkan taakse), mutta onneksi päädyimme siirtymään sisälle. Aloimme nukkua puoli neljältä, nuorimmainen sohvalla, minä ja toinen tyttäreni kovissa nahkanojatuoleissa. Ihme kyllä, nukahdin.

Puoli viiden aikaan havahduin miehen ääneen. Ihmettelin, voiko kello tosiaan olla jo puoli kahdeksan? Katsoin toimiston lasiovea päin ja kauhukseni näin kaksi mustiin pukeutunutta, kasvonaamioihin sonnustautunutta miestä, joista toinen yritti vääntää sorkkaraudalla ovea auki. Singahdin pystyyn ja valot räpsähtivät päälle toimistoon. Hetken tuijotimme toisen miehen kanssa toisiamme, kunnes miehet säntäsivät karkuun talojen taakse. Sekavana soitin omistajalle, joka soitti poliisille. Ensin paikalle ehti omistaja, joka lähti ajamaan autollaan osoittamaani suuntaan, josko miehet olisivat vielä piileskelleet jossain.

Hetken päästä saapuivat poliisit, jotka ensin tutkivat pihaa. He olivat huomanneet pihalla suomalaisen auton, joka oli täynnä tavaraa ja olivat päätelleet sen liittyvän juttuun. Pyörittyään pihalla he koputtivat ovelle. Avasin sen ja he kysyivät jotain saksaksi. Vastasin, etten oikein puhu saksaa, jonka jälkeen poliisi oli hetken hiljaa ja kysyi:

-Kuka sinä olet?

Suomalainen nainen aamuyöllä lastensa kanssa tuppukylän korjaamon toimistossa, johon oli juuri yritetty murtautua. Aika perusjuttu siis. Mutta, poliisi puhui englantia, samoin korjaamon omistaja ja myöhemmin myös paikan mekaanikko. Ei siis täysin uskottava käsikirjoitus. Poliisien lähdettyä ei oikein enää uni tullut, paitsi vanhemmalle tyttärelle, joka nukkuu missä ja koska vain.

Puoli kahdeksalta paikalle saapui ensimmäinen mekaanikko, joka tervehti oven avattuaan ”Mojn”, samoin kun seuraavakin. Se oli jotenkin omituista, sillä omistaja kertoi vasta myöhemmin heille, mitä oli tapahtunut. Jätän kuitenkin villit teoriani kirjoittamatta ha poliisien ratkaistavaksi. Uusia renkaita odotellessa saimme lainaan korjaamon auton ja kävimme naapurikylässä Hammelburgissa syömässä, koska Fuchsstadtissa ei todellakaan ole yhtään mitään. Hammelburgissa oli hyvä aamiainen, joka piti maksaa käteisellä, eikä tarjoilija puhunut englantia. Siellä oli myös jäätävän kylmä ja me Suomen helteistä lähteneinä olimme kevyesti pukeutuneita. Puhumattakaan siitä, ettemme olleet käyneet suihkussa tai vaihtaneet vaatteita, tai edes kammanneet hiuksiamme liian pitkään aikaan. Hammelburgiin saimme kuitenkin odotetun puhelun siitä, että auto on valmis. Pääsimme jatkamaan matkaa aamukymmeneltä.

Olin ajatellut, että tällä kertaa pysähtyisimme Sveitsissä ihailemaan maisemia, mutta koska kello näytti jo iltapäivän viittä aamun sijaan, suuntasimme vain lyhyillä pysähdyksillä kohti Bosiota. Sveitsin loppuosaan osui ruuhkaa, mutta toisaalta Milanon kehätie oli aamupäivää tyhjempi. Viimeisellä vessatauolla hävetti jo liikkua ihmisten ilmoilla, mutta Autogrillistä, joka oli muuttunut Eatalyksi, saimme ostettua astetta paremmat tuore-eväät talolle, josta kuitenkin aina löytyy perustarvikkeet. Talolle päästyä ajattelin, että ”Väsynyt, mutta onnellinen”, on aika vähättelevä sanonta. Onnellisempi en kuitenkaan olisi voinut olla suihkusta, ruuasta sängystä. Ja edessä koko kesä Bosiossa!