Ei. En ole juurikaan ajatellut Suomea, enkä ikävöinyt kotiin. Poliittinen uutisointi palauttaa ajatukset ajoittain vähän väkisin kotimaahan, ja läheisiä on välillä ikävä, mutta Suomeen tai kotitaloon ei. Sen sijaan Suomessa ollessani kaipaan tänne ja lasken päiviä lähtöön. Alan ajatella, että jonkinlainen koti on siirtynyt siis tänne. Vai onko se oikea kotimaa, jossa hoitaa velvollisuutensa ja käy työssä? Ehkä kotimaita voi olla useampia, niinkuin Ujuni Ahmed tänään Helsingin Sanomissa sanoo: hän haluaa olla sataprosenttisesti sekä somalialainen että suomalainen tarvitsematta sen kummempaa lokerointia. Joten minulla on kaksi kotia, tämä on kyllä paikkana rakkaampi. Toisessa ovat sitten velvollisuudet ja ne rakkaimmat ihmiset, jotka onneksi ainakin piipahtelevat täällä.

Siskon perhe lähti tänä aamuna, äänet ja tavarat katosivat ympäriltä. Nyt totuttelemme pari päivää olemaan nuorimman kanssa kaksin, ennen kuin isimies vihdoin tulee tänne. Tulopäiväksi tänne on ennustettu sellaisia rankkasateita, ettei Suomeen ehkä koskaan, joten lähdemme niitä karkuun jo aikaisin aamulla. Katsotaan, olisiko neiti kasvanut sen verran, että pääsisimme vaikka vähän kiertelemään Genovaa odotellessamme. Tänään päivä on mennyt melkein hukkaan, koska hän ei halunnut lähteä edes uimaan. Lämpötila on ulkona reippaasti yli kolmenkymmenen ja aamupäiväisen imurointi-pyykkäyksen jälkeen en usko saavani itseäni enää maalaushommiinkaan tämänpäivän aikana.

Olen vähän aloitellut yläkerran aulan maalausta, portaiden päätyseinä on maalattu ja siihen on nyt tarkoitus maalata fresko lasten piirustusten pohjalta. Pyysin lapsia piirtämään satumaailmaa ja leikkasin ja yhdistelin kolmen lapsen töistä kokonaisuuden. Vesiputous ja pari kärpässientä ovat jo seinällä hahmoteltuina, loppu odottaa inspiraatiota tai viileämpää ilmaa.

Yläkerran ensimmäiseksi tehdyssä makuuhuoneessa on seinässä syvennys, johon emme pari vuotta sitten saaneet maalia tarttumaan, koska seinä oli käsitelty jollain kummallisella lakan tapaisella aineella, jonka päälle oli laitettu ropisevaa laastia. Nyt olen rapsutellut irtolaastin pois ja töpötellyt siihen aika hyvän maalipinnan, joka toivottavasti pysyy sen verran, että saan liisteröityä päälle vielä kukkatapettia. Ehkä teen sen homman loppuun huomenna.

Olen miettinyt erilaisia kulttuurieroja, voiko sellaisia määritellä? Ihmisten, siis yksilöiden, väliset erot käyttäytymisessä ovat kummassakin maassa niin suuria, että on vaikea väittää, että Suomessa näin, kun taas Italiassa näin. Sitäpaitsi maaseudun tai pohjoisen ja etelän väliset erot ovat kummassakin maassa suuria. Olen ehkä tottunut pieniin omituisuuksiin täällä, niinkuin kassatyöskentelyn äärettömään hitauteen, ihmisten peittelemättömään uteliaisuuteen tai toisaalta ystävällisyyteen, joka voi toki liittyä enemmän maaseutuun kuin italialaisuuteen. Sähkömies kävi puolitoista viikkoa sitten laittamassa yläkerran sähköt, mutta en vieläkään tiedä, mikä on loppulasku, eikä hän ole vielä sitä ehtinyt tehdä. Tranquilla!

Ihminen, joka tavataan kasvotusten, on lähtökohtaisesti sen jälkeen tuttava, jota autetaan ja jolle ollaan ystävällisiä. Ne ihmiset, joita ei ole tavattu, ovat vähän epäilyttäviä, eikä tehdä mitään sellaista, josta voisi olla heille hyötyä, jos ei se itseä hyödytä….näin olen päätellyt italialaisen ajatustavan. Ärsytys esimerkiksi uimarantojen vessattomuudesta tai erilaisten asioiden (miksi kiinteistöveron maksulappu täytyy hakea kahdesti vuodessa Municipiosta?) hankaluudesta pysyy tasapainossa kohtaamisten ystävällisyyden takia. Ja vähitellen täälläkin kaikki muuttuu, mikä näin vierailijan näkökulmasta on myös vähän surullista. Harvemmassa paikassa enää esimerkiksi ensin maksetaan ja sitten jonotetaan kuitilla toisessa paikassa. Tosin Ikean ”jäätelöautomaatin” kanssa oltiin palattu tuohon ajatteluun (Maksu automaattiin, vohvelin haku tiskiltä kuitilla, jäätelön haku TOISESTA automaatista). Enemmän ja enemmän asiat hoituvat täällä myös netin kautta. Sähköpostiosoite on kyllä lähinnä koristeena, useimmiten sillä lähetettyyn viestiin ei vastata, vaan on parempi soittaa, käyttää whatsappia tai käydä paikan päällä. Täällä ihaillaan pohjoismaista tehokkuutta. Pohjoismaita pidetään paratiisina, tosin kylmänä, jossa kaikki ovat onnellisisa ja asiat toimivat ajatuksen lailla. Osa Italian viehättävyyttä on kuitenkin hitaus oikeissa kohdissa, nautinto siitä, että pysähdytään, eikä aina ole kiire.

Yksi ero kuitenkin on: kohteliaisuudet. Lapsia kehutaan tietysti, mutta myös aikuisia. Asiat ovat kauniita ja hienosti tehtyjä ja italian puhuminen on upeaa. Naapurin C:n äidillä on veli Alessandro, joka käy lähes päivittäin istuskelemassa meidän etupiazzallamme. Eräänä päivänä hän lähti autollaan kotiin päin, pysähtyi minun kohdallani, veivasi etuikkunan auki ja sanoi: ”Sinulla on sitten kauniit kasvot.” Minulla on ruman ihmisen identiteetti ja hämmennyin. Sandro on yli kahdeksankymmentä, joten huomautuksessa ei ole mitään taka-ajatuksia, mutta suomalaiseen tapaan jäin miettimään, että tarkoittiko hän ehkä sitä, että hymyilen hänelle aina, tai että olen ystävällinen? Sisko sanoi, ettei kannata miettiä, vaan olla iloinen kohteliaisuudesta. Yritän siis tehdä niin.

Kauneutta on ollut taas ympärillä riittämiin. Uusi jokipaikka, kuumien päivien iltojen punaiset auringonlaskut ja jopa outlet, jota itse olen lähinnä katsellut lasten uimapaikan kautta. Kolme neljäsosaa ajasta on nyt takana, mutta en ajattele sitä, sillä mies on vasta tulossa ja syyskuussa pääsen tänne vähän erilaiselle lomalle ystävien kanssa.

Eilen, tulikuumana päivänä, kävimme uimassa Genovassa ja sen jälkeen syömässä perinteisesti rantaravintolassa. Otin merellisen salaatin, joka tarkoitti fenkolia ja puolta kiloa mustekalaa. Olin kuitenkin reipas ja langon annoksesta saamieni oliivien avulla pistelin ainakin puolet äyriäisistä suuhuni. Muistan seuraavalla kerrallla, että ”merellinen” tarkoittaa mustekalaa. Paljon mustekalaa.

Menomatkalla pysähdyin tankkaamaan. Huoltoaseman työntekijä, keski-ikäinen mies, tuli auton luo ja sanoi ensin varovasti ”Buongiorno!” ja sen jälkeen ””Finlandia, freddo!” ja hytisytti itseään käsivarsistaan pidellen. Kun vastasin italiaksi, hän riemastui: ”Oi, puhut italiaa, miten hienoa!” Ja sitten kävimme läpi Suomen säätilaa, Etelä-Suomen ja pohjoisen eroja lämpötilassa, ilmastonmuutosta ja jäätiköiden sulamista. Menin sisään maksamaan ja mies kertoi myös työkaverille, että rouva on Suomesta saakka, ajattele. Ja taas päiviteltiin pitkää matkaa ja sitä, että puhun italiaa. Lähtiessä mies sanoi minun olevan supernainem. Samaan aikaan siskon autossa oli pohdittu, että onkohan minulla joku isokin ongelma ja että pitäisiköhän lähteä apuun.